Mielisairaaksi leimaamiseni alku juontaa syksyyn 2023. Tuolloin jäin yksin kantamaan kaiken sen, mikä kahden aikuisen vastuulla olisi pitänyt olla. Työ, lapset, koira, arjen aikataulut — kaikki kasaantuivat harteilleni samaan aikaan, kun henkinen väkivalta kodin sisällä voimistui.
Ensimmäisenä romahtivat kotityöt. Ei siksi, etten olisi välittänyt, vaan siksi, että ihminen ei voi olla kaikkialla yhtä aikaa.
Myöhemmin tuo uupumuksen näkyvin merkki — likaiset tiskit — käännettiin minua vastaan sosiaaliviranomaisella. Yksi kuva, irrotettuna kontekstista, riitti luomaan minusta viranomaiselle vääristyneen kuvan.
Minulle sanottiin myös:
“Sinä vaan täällä rakennat legoja lasten kanssa, kun tiskit on tekemättä.”
Totuus oli toinen: rakensin legoja, koska lapseni tarvitsivat minua — ja koska olin uupunut kantamaan yksin kaiken sen, mikä olisi kuulunut jakaa.
Henkinen väkivalta alkaa usein näkymättömästä kontrollista
Syksy -23 oli täynnä hetkiä, joita en ensin osannut kutsua väkivallaksi.
- Huutamista.
- Tavaroiden paiskomista.
- Mykkäkoulua, joka saattoi kestää päiviä.
- Eristäytymistä työpaikalle tai toiseen huoneeseen.
- Jatkuvaa tunteiden, läheisyyden ja vastuun epätasapainoa.
Henkinen väkivalta on petollista juuri siksi, että se ei näytä ulospäin miltään. Se kuitenkin hiipii kehoon — ja alkaa syömään ihmistä sisältäpäin.
Syyllistäminen ja manipulointi uuvuttavat – vaikka et näkisi sitä heti
Aina kun yritin lähteä yhden yön reissuille lepäämään, toinen teki pitkän työpäivän ja tuli kotiin valittaen:
“Olen niin väsynyt… olen varmaan tulossa kipeäksi.”
Tämä toistui joka kerta — samalla sävyllä, samoilla sanoilla, samalla rytmillä. Lopulta aloin itse epäillä omaa muistiani.
Ajattelin, että ehkä muistan väärin. Ehkä liioittelen. Ehkä todella oli niin, että hän oli joka kerta juuri ennen lähtöä uupunut tai tulossa sairaaksi.
Tämä on henkisen kontrollin petollisin muoto:
- kun toistuvat lauseet alkavat muokata omaa käsitystä todellisuudesta,
- kun alat epäillä itseäsi siksi, että jokin toistuu liian usein.
Syyllisyyden tarkoitus ei ollut estää minua lähtemästä — vaan saada minut tuntemaan, että minun poissaoloni aiheuttaa ongelman. Että lepo olisi minulle väärin, mutta toiselle oikeus.
Todellisuudessa minä kannoin arjessa kaiken sen, mikä näkyi ja näkymättömän. Minä hoidin myös kaikki viikonloppuaamut — aina. En saanut nukkua pidempään, ellei minulla ollut siihen erikseen lupaa.
Kun vanhemman jaksaminen romuttuu – mutta vastuu jää silti yksin kannettavaksi
Tullessani takaisin eräästä marssiharjoituksesta, minulle kerrottiin, että päiväkoti-ikäisille lapsille ei ollut annettu ruokaa, koska:
“He sanoivat, ettei ole nälkä.”
Lapsi ei osaa arvioida omia perustarpeitaan. Se kuuluu aikuiselle. Mutta tuona syksynä moni aikuisen vastuu jäi kokonaan hoitamatta — tai siirrettiin lapsille.
Lapsi ei voi kantaa aikuisen vastuuta – vaikka näyttäisi reippaalta
Kertausharjoituksen aikana vanhempi lapseni oli joutunut ottamaan aikuisen vastuita — sellaisia, joita lapsen ei pitäisi koskaan joutua kantamaan.
Kun palasin harjoituksista, minulle kerrottiin, että lapsi oli tehnyt sen “innoissaan”, kuin reippaana apuna aikuiselle. Mutta lapsen into ei ollut merkki kypsyydestä tai valmiudesta kantaa vastuuta. Se oli merkki siitä, että lapsi oli jäänyt tilanteessa yksin.
Lopputulos näkyi heti, kun kahden päivän päästä lapsi romahti uupumuksesta.
Lapsi ei uuvu vastuista, joita hänen ei kuuluisi kantaa — ellei hän kanna niitä liian pitkään ja liian yksin. Ulospäin se voi näyttää “reippaudelta”, mutta todellisuudessa se oli hälytysmerkki siitä, että perheen aikuisen vastuut olivat valuneet lapsen harteille.
Lapsen väsymys ei ollut hänen vikansa. Se oli seurausta tilanteesta, johon hän ei olisi koskaan saanut joutua.
Kun henkisen väkivallan uhria ei uskota – ja avunpyyntö kääntyy mielisairaaksi leimaamiseen
Tammikuussa 2024 pyysin apua ihmisiltä, joiden uskoin olevan lähelläni — niiltä, joiden olisi pitänyt olla tukenani.
Heti avunpyyntöni jälkeen sain viestin, joka käänsi tilanteen päälaelleen.
Sen sijaan että viesti olisi kohdannut sen todellisuuden, jossa elin, se alkoi rakentaa toisenlaista tarinaa: tarinaa siitä, että minulla voisi olla alkava psykoosi.
Yhtäkkiä kokemani henkisen väkivallan seuraukset tulkittiin ”häiriöksi”. Uupumukseni ja pelkoni nähtiin merkkeinä jostakin vakavammasta — ei siitä ympäristöstä, jossa olin yrittänyt vain selviytyä päivästä toiseen.
Se ei ollut huolen ilmaus. Se oli tulkinta, joka siirsi katseen pois tapahtuneesta — pois väkivallasta — ja kohdisti sen minun käytökseeni.
Tästä kaikki lähti liikkeelle. Tämä yksi vääristynyt viesti, aloitti dominoefektin, joka levisi viesteihin, lähipiirin puheisiin, viranomaiskirjauksiin ja lopulta käräjäoikeuden tuomioon.
Kun “huoli” muuttuukin mitätöinniksi – ja väkivallan uhria aletaan epäillä
Vastaus avunpyyntööni ei ollut tuki. Vastaus ei ollut auttaminen. Vastaus oli epäily minusta — ei tilanteesta.
Kun huoli esitetään huolena, mutta sen tarkoitus on siirtää huomio pois väkivallasta, kyse ei ole tuesta. Kyse on mitätöinnistä.
Sain viestejä, joissa minua kehotettiin:
“ottamaan hetki happea”
“rauhoittumaan”
Ja annettiin ymmärtää, että useampi ihminen olisi “huolissaan minusta”, että olisin tulossa mielisairaaksi.
Nämä eivät olleet huolen viestejä. Nämä olivat viestejä, joiden tarkoitus oli kääntää minun kokemukseni minua itseäni vastaan.
Kun väkivallasta kertova ihminen saa vastaukseksi ”rauhoitu”, hänelle viestitään, että hänen tunteensa eivät ole oikeutettuja.
Kun uupunut pyytää apua ja hänelle sanotaan ”ota hetki happea”, hänelle viestitään, että ongelma on hänen reaktiotapansa — ei ne olosuhteet, joissa hän elää.
Ja kun sanotaan, että ”moni on huolissaan sinusta”, rakennetaan kuva, jossa uhrin käytös on keskiössä — ei se väkivalta, joka häneen kohdistuu.
Nämä viestit eivät olleet tukea. Ne olivat keinoja siirtää huomio pois väkivallasta, ja niissä onnistuttiin erinomaisesti.
Kun avunpyyntö sivuutetaan – ja todellista hätää ei nähdä
Ja kun pyysin apua uudelleen, sain saman vastaanoton kuin aiemmin.
Yritin kertoa totuuden. Kerroin, mitä kotona tapahtui. Pyysin apua, pyysin että joku näkisi tilanteen sellaisena kuin se todella oli.
Mutta se, mitä sain takaisin, ei ollut kuuntelemista — se oli jälleen uusi epäily siitä, että olisin tullut mielisairaaksi, ja keksinyt kaiken päästäni.
Minulle sanottiin:
“Olette turvassa.”
Mutta me emme olleet turvassa. Minä tiesin sen koko kehollani.
Ja minä vastasin:
“Tulkaa apuun.”
Sanoin sen suoraan, ilman kaunistelua. Kerroin, että en selviä enää yksin. Kerroin, että lapset tarvitsevat enemmän kuin mitä yksi ihminen jaksaa kantaa.
Mutta avunpyyntöön ei reagoitu. Sitä ei otettu vakavasti. Se käännettiin jälleen huolipuheeksi, joka kohdistui minuun — ei tilanteeseen, jossa perheeni eli.
Tämä hetki oli käännekohta. Kun hätähuuto jätetään kuulematta, ihminen oppii liian nopeasti, että hänen kokemustaan ei pidetä totena. Mielisairaaksi leimaaminen on helpompaa kuin väkivaltaan puuttuminen.
Kuinka mielisairaaksi leimaaminen alkaa – ja lähipiiri kääntyy uhria vastaan
Se, mitä olin kokenut, alkoi vähitellen muuttua viesteissä ja puheissa joksikin aivan muuksi. Tilanteesta ei enää puhuttu väkivaltana tai kuormittavana arkena, vaan sitä alettiin kutsua:
- “reagoinniksi”,
- “huolestuttavaksi käytökseksi”,
- ja lopulta “psyykkiseksi oireiluksi” — “mielisairaaksi”
Nämä sanat eivät olleet sattumia. Ne olivat alkusoittoa sille, mitä minusta tultaisiin myöhemmin väittämään — ensin yksityisesti, sitten laajemmin, ja lopulta viranomaisissa.
Kun ympärillä olevat ihmiset alkavat toistaa samaa tarinaa, uhrin kokemus hämärtyy taustalle. Aito hätä muuttuu “yliherkkyydeksi”, koettu väkivalta muuttuu “reaktioksi”, ja uupumus muuttuu “oireeksi”.
Ja mitä enemmän tätä tarinaa toistettiin, sitä enemmän minun todellisuuteni alettiin kyseenalaistaa, ja sitä enemmän minua luultiin mielisairaaksi. Valheellinen narratiivi alkoi elää omaa elämäänsä, ikään kuin “totuutena”.
Tämä oli hetki, jolloin ymmärsin, kuinka helposti uhrin kokemus voidaan pyyhkiä pois pelkillä sanoilla.
Ja kuinka nopeasti ympäristö voi kääntyä uhria vastaan, jos joku alkaa kertoa tarpeeksi vakuuttavaa — vaikkakin valheellista — selitystä. Miten yksittäinen ihminen, joka ei ole lääketieteen ammattilainen, voi leimata toisen mielisairaaksi.
Kun väkivalta vähätellään – ja vastuu siirretään uhrin harteille
Huhtikuussa 2024 sosiaaliviranomainen kirjasi, että kyseessä oli ”erimielisyys”, vaikka olin kertonut väkivallan kokemuksista suoraan ja yksityiskohtaisesti — ollut lasten kanssa turvakodissa, ja tehnyt rikosilmoituksen.
Sana erimielisyys pyyhki pois sen todellisuuden, jossa elin. Se ei ollut pelkkä väärä sana — se oli virheellinen tulkinta, joka muutti koko tilanteen painoarvoa viranomaisten silmissä. Tuossa hetkessä minut leimattiin mielisairaaksi jo viranomaisten asiakirjoissa.
Toukokuussa 2024 kirjaukset muuttuivat entistä huolestuttavammiksi. Minun mielenterveyttäni alettiin kyseenalaistaa viranomaiselle ilman minkäänlaista objektiivista näyttöä, ilman tutkimuksia, arvioita tai tapaamisia.
Se, mikä oli alkanut yksittäisistä viesteistä ja vääristä tulkinnoista, alkoi nyt näkyä virallisissa dokumenteissa. Väkivallan kokemukseni sivuutettiin, mutta minusta esitetyt mielenterveyteeni liittyvät epäilyt kirjattiin faktoina — vaikka niillä ei ollut todellisuuspohjaa. Olin luokiteltu epävakaaksi, mielisairaaksi.
Kun apua vaille jäänyt raportoidaan viranomaisille — väärän tarinan kautta
Kesäkuussa 2024 samat henkilöt, jotka eivät olleet auttaneet minua tai lapsia akuutissa tilanteessa, lähettivät sähköpostin sosiaalityöntekijälle.
Ironista ja samalla surullista oli se, että apua en saanut silloin, kun sitä kipeimmin tarvitsin — mutta ilmoituksen minä kyllä sain.
Sähköpostissa minusta luotiin kuva, joka ei vastannut todellisuutta. Siinä ei puhuttu väkivallasta, uupumuksesta, arjen kuormituksesta tai tilanteista, joissa olin pyytänyt apua.
Sen sijaan esiin nostettiin tulkintoja käytöksestäni ja vihjauksia mielenterveydestäni — ilman faktoja, ilman objektiivista näyttöä, ilman että minua olisi tavattu, tai edes puhuttu puhelimessa.
Ihmiset, jotka olivat jättäneet auttamatta, olivat “huolissaan”, ja jatkoivat tällä puheellaan minun mielisairaaksi leimaamista. Huoli ei kohdistunut tilanteeseen, jossa olin elänyt. Se kohdistui minuun — ja juuri niin väärä narratiivi pääsi vahvistumaan viranomaisten tulkinnoissa.
Kun psyykkistä häiriötä aletaan etsiä väkisin – vaikka sille ei ole perusteita
Elokuussa ja syyskuussa 2024 sain viestejä, joissa minulle kerrottiin ”vakavista ja huolestuttavista mielenterveyteen liittyvistä havainnoista”.
Nämä eivät olleet lääkärin lausuntoja. Ne eivät perustuneet tutkimuksiin, tapaamisiin tai ammattilaisen arvioon. Ne olivat tulkintoja, jotka esitettiin tosiasioina. Tulkintoja, jossa jatkettiin minun mielisairaaksi leimaamisen ylläpitämistä.
Tässä kohtaa on tärkeää sanoa ääneen myös tämä:
- Henkinen väkivalta on muutakin kuin huutamista ja kontrollia — se on myös toisen psyykkaamista.
- Sitä, että ihmisen käytöstä tulkitaan järjestelmällisesti väärin, hänen kokemustaan mitätöidään ja hänelle aletaan toistuvasti vihjailla, että jokin olisi ”hänessä vikana” — toisen systemaattista mielisairaaksi haukkumista.
Viesteissä vihjattiin, että käytökseni olisi merkki jostakin psyykkisestä häiriöstä. Että joku olisi “havahtunut” huolestuttaviin piirteisiin — vaikka mitään konkreettista näyttöä ei ollut.
Näissä viesteissä oli yksi yhteinen piirre:
- väite esitettiin kuin diagnoosina, mutta ilman minkäänlaista ammatillista perustaa. Maallikko diagnosoi minut mielisairaaksi.
Mitä pidempään näitä viestejä toistettiin, sitä vahvemmaksi tarina kasvoi. Sitä enemmän huoli minusta alkoi syrjäyttää sen todellisuuden, jossa olin yrittänyt selviytyä henkisestä väkivallasta, yksin kantamastani vastuusta ja arjen jatkuvasta kuormasta.
Psyykkinen diagnoosi ei syntynyt minun käytöksestäni — se syntyi jonkun toisen tulkinnasta, jota alettiin syöttää ympäristöön toistuvasti ja vakuuttavasti.
Ja vähitellen tuosta tulkinnasta tuli “huoli”, huolesta tuli “havainto”, ja havainnoista tuli kertomus, jota alettiin uskoa. Minua alettiin uskoa mielisairaaksi.
Kun asiantuntija näkee totuuden — mutta viranomaiset tarttuvat tarinaan, eivät faktoihin
Heinäkuussa 2025 psykiatrian erikoislääkäri kirjoitti minusta 5. lausunnon, jossa jälleen todettiin selvästi, ettei minulla ollut psykoosiin, psykoottisuuteen tai muuhun vakavaan mielenterveyden häiriöön viittaavia oireita. Arvio oli perusteellinen, ammattilaisen kirjoittama ja suora.
Se oli sanatarkka vastaus kaikkeen siihen, mitä minusta oli vihjailtu jo 1,5 vuoden ajan.
Mutta jokin oli jo ehtinyt mennä rikki.
Kun viranomaisille on syötetty samaa tarinaa kuukausien ja jopa vuosien ajan, he eivät enää katso tilannetta puhtaalta pöydältä. Narratiivi elää omalla voimallaan — ja sitä on vaikea pysäyttää, vaikka lääketieteellinen fakta kumoaisi sen täysin. Minut oli leimattu mielisairaaksi, enkä päässyt siitä enää irti.
Viisi psykiatrin lausuntoa, toukokuun 2024 ja heinäkuun 2025 välillä, ei muuttanut sitä, miten minuun oli alettu suhtautua.
- Se ei poistanut aiemmin kirjoitettuja merkintöjä.
- Se ei pysäyttänyt tarinaa, joka oli jo vakiintunut viranomaisten muistioihin ja puheisiin.
Minusta oli ehditty tehdä “huolta herättävä”.
Ja kun ihminen on kerran leimattu mielisairaaksi, hänen sanansa kuullaan eri tavalla. Hänen kokemuksiaan väkivallasta kuullaan eri tavalla. Hänen kertomustaan omasta elämästään kuullaan eri tavalla.
Mutta samaan aikaan psykiatri, joka oli tavannut minut, totesi selkeästi ja yksiselitteisesti:
- Ei viitteitä psykoosista.
- Ei viitteitä mielenterveyden häiriöstä.
- Ei mitään poikkeavaa käytöksessäni.
Lausunto oli selvä. Ammattilainen, joka oli oikeasti tavannut minua useita kertoja ja arvioinut tilanteeni, ei nähnyt mitään niistä huolista, joita minusta oli rakennettu viestien ja tulkintojen varaan.
Se oli suora vastaus kaikkeen siihen, mitä minusta oli väitetty — ja silti se ei riittänyt pysäyttämään tarinaa, joka oli ehtinyt juurtua viranomaisten silmissä.
Fakta ja fiktio kulkivat rinnakkain — mutta niistä vain toinen perusti todellisiin havaintoihin.
Silti lopputulos oli tämä:
- Poliisi sulki lähisuhdeväkivaltaa koskevan rikosilmoitukseni ilman esitutkintaa.
- Olosuhdeselvityksestä jätettiin pois toimittamani kahden kuukauden materiaalit, joilla olisi ollut merkitystä kokonaisuuden arvioinnissa.
- Käräjäoikeus nojasi päätöksessään sosiaaliviranomaisen mielipiteisiin sekä poliisin ratkaisuun, jota ei koskaan tutkittu lain edellyttämällä tavalla.
Näin syntyi tilanne, jossa viranomaispäätökset perustuivat tulkintoihin, ja minun mielisairaaksi leimaamiseeni — eivät tutkittuihin tosiasioihin. Ja tarina, jonka joku oli aloittanut kertomaan minusta, tuli lopulta painavammaksi kuin se todellisuus, jossa olin elänyt.
Ja lapset menettivät äitinsä.