Sisältö
1. Tavallinen ilta, joka ei ollutkaan tavallinen
Lähisuhdeväkivalta Suomessa ei aina näy mustelmina tai huutona. Istuin olohuoneen lattialla lasteni kanssa. Rakensimme legoista tornia, joka pysyi pystyssä vain hetken ennen kuin kaatui, ja lapset nauroivat leikin lomassa.
Ulospäin kaikki näytti tavalliselta ja turvalliselta.
Sellaiselta, jollaiselta kodin pitäisi näyttää.
Mutta lähisuhdeväkivalta Suomessa ei aina näy mustelmina tai huutona. Se näkyy usein hiljaisuudessa, varovaisuudessa ja siinä, miten ihminen alkaa pienentää itseään.
Minun sisälläni ei ollut rauhaa.
2. Katse, joka ei ollut neutraali
Tunsin katseen, joka ei ollut neutraali.
Sen tarkoitus ei ollut nähdä meitä – vaan valvoa.
Sellaisen katseen alla ihminen alkaa:
- varoa sanojaan
- varoa liikkeitään
- varoa jopa hengitystään
Niin minä tein omassa kodissani.
Lapset aistivat sen ennen kuin itse jaksoin myöntää. Heidän käytöksensä muuttui: levottomuutta, takertumista, vaikeutta nukahtaa. Merkkejä, joita vain vanhempi osaa lukea.
Merkkejä siitä, ettei kaikki ollut hyvin.
THL on todennut, että lapset reagoivat herkästi turvattomuuteen, vaikka väkivaltaa ei kohdistuisi suoraan heihin: THL: Lasten oireilu tutkittua
3. Hetki, jolloin koti lakkasi olemasta koti
Silloin ymmärsin jotain ratkaisevaa.
Tämä paikka ei ollut enää koti.
Se oli ympäristö, jossa en kokenut olevani turvassa.
Lähisuhdeväkivalta Suomessa kietoutuu usein juuri tähän hetkeen: siihen, kun ihminen ymmärtää, ettei kyse ole enää tunteesta vaan turvallisuudesta.
Päätös lähteä syntyi nopeasti.
4. Lähtö, jota yritettiin estää
Pakkasin sen verran kuin ehdin ja vein lapset eteiseen.
Mutta ulko-ovella meitä yritettiin estää lähtemästä.
Minulle näytettiin ovea, mutta lapsia kiellettiin lähtemästä mukaani. Tilanne ei ollut neuvottelu eikä väärinkäsitys. Ilmassa oli hiljainen mutta hyvin selvä viesti:
Minä määrään sinua.
Kyse oli vallankäytöstä, jossa minulle tehtiin selväksi, ettei minulla ollut oikeutta poistua lasteni kanssa. Tilanne täytti ne tunnusmerkit, joissa liikkumisvapautta rajoitetaan tosiasiallisesti – ei sanojen määrällä, vaan sillä, että poistuminen estetään.
Silloin jokin minussa kirkastui.
Katsoin silmiin ja sanoin:
“Sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko päästät meidät lähtemään,
tai soitan 112:een ja kerron, että estät meitä lähtemästä.”
Vasta tämän jälkeen estäminen loppui.
Ja pääsimme lähtemään.
Tämä hetki oli ratkaiseva. Lähtö ei tapahtunut siksi, että tilanne olisi rauhoittunut, vaan siksi, että ilmoitin kutsuvani viranomaiset paikalle. Se osoitti, että estäminen oli tietoista ja päättyi vasta, kun siihen liittyi välitön puuttumisen riski.
Kyse ei ollut tunteesta tai tulkinnasta.
Kyse oli vapaudesta ja oikeudesta poistua.
5. Soitto turvakotiin ja yön matka
Tärisevin käsin käynnistin auton.
Tunsin helpotuksen aallon – luulin olevani turvassa.
En ollut.
Ajoimme lähikaupan pihaan, jossa uskalsin pysähtyä ja hengittää. Lapset istuivat takapenkillä hiljaisina, väsyneinä ja hämmentyneinä.
Soitin turvakotiin. Vastaus oli:
Tällä hetkellä ei ole tilaa.
Se pysäytti.
Meidät ohjattiin toiseen yksikköön, kauemmas. Matka oli pitkä ja yö pimeä. Lapset nukahtivat autoon uupumuksesta.
Minä ajoin eteenpäin, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut.
6. Turva, joka muuttui myöhemmin aseeksi
Lähisuhdeväkivalta Suomessa on edelleen ilmiö, jossa uhrin kokemus jää helposti näkymättömäksi, jos se ei vastaa stereotyyppistä kuvaa väkivallasta.
Kun lopulta saavuimme turvakotiin, paikka oli hiljainen ja lempeä.
Työntekijä puhui minulle pehmeästi, tavalla joka sai minut tuntemaan, että olin yhä ihminen.
Kannoin lapset kerrossänkyyn. He nukahtivat heti.
Käytävällä työntekijä kysyi:
Miten olet jaksanut?
En vastannut.
Purskahdin itkuun – sellaiseen, jossa keho vapisee ja sielu on väsynyt.
Silloin uskoin:
- nyt meidät nähdään
- nyt saamme apua
- nyt joku kantaa hetken minun puolestani
Mutta en vielä tiennyt, että turvakotiin lähtöä tultaisiin myöhemmin käyttämään minua vastaan.
Tavalla, joka oli kylmempi kuin mikään, mitä olin osannut pelätä.
Miksi tämän kirjoitan
Lähisuhdeväkivalta Suomessa ei pääty aina turvakodin ovelle.
Joskus se muuttuu prosessiksi, jossa avun hakeminen käännetään ihmistä vastaan.
Lähisuhdeväkivalta on usein ilmiö, jota on vaikea todistaa jälkikäteen. Se rakentuu arjen pienistä hetkistä, kontrollista, rajoittamisesta ja turvattomuudesta, jotka eivät aina jätä näkyviä jälkiä. Siksi kertomuksilla ja dokumentoiduilla kokemuksilla on merkitys. Ne auttavat ymmärtämään, miltä väkivalta tuntuu silloin, kun se ei näy ulospäin, mutta vaikuttaa kaikkeen elämään.
Siksi tämä on kirjoitettava näkyväksi.