Sisältö
Oikeusturva Suomessa on perusoikeus, jonka tulisi toteutua yhdenvertaisesti kaikille. Tässä kirjoituksessa en anna lainopillisia neuvoja enkä ohjeita oikeudellisiin menettelyihin. Kerron siitä, mitä olen itse kokenut – miten oma oikeusturvani on jäänyt toteutumatta ja mitä olen oppinut perehtymällä lainsäädäntöön omasta tarpeestani käsin.
Tämä on viimeinen osa kirjoitussarjaa, jossa olen kuvannut kokemuksiani lastensuojelusta, poliisista, tuomioistuimesta ja valvontaviranomaisista. Tässä osassa kokoan yhteen sen, mitä nämä kokemukset kertovat oikeusturvasta Suomessa ja sen rakenteellisista ongelmista.
1. Oikeusturva Suomessa ei ole vain lakeja, vaan käytäntöä
Suomessa oikeusturva on kirjattu perustuslakiin. Esimerkiksi Perustuslain 21 § turvaa oikeuden oikeudenmukaiseen käsittelyyn ja hyvään hallintoon: Perustuslain 21 §: hyvä hallinto
Oikeusturva ei kuitenkaan toteudu pelkästään siksi, että laki on olemassa. Se toteutuu vain, jos:
- viranomaiset noudattavat lakia käytännössä
- virheet tunnistetaan ja korjataan
- kansalaista kuullaan aidosti
Omassa tapauksessani näin ei tapahtunut.
2. Rakenteellinen väkivalta oikeusturvassa
Tavoitteeni on tuoda näkyväksi, miten rakenteellinen väkivalta ilmenee Suomen valtion ja sen instituutioiden sisällä. Rakenteellinen väkivalta tarkoittaa tilanteita, joissa:
- virheellisiä asiakirjoja ei oikaista
- vastuu siirtyy viranomaiselta toiselle
- järjestelmä suojelee itseään kansalaisen kustannuksella
Tällöin oikeusturva Suomessa muuttuu näennäiseksi. Prosessi etenee, mutta oikeus ei toteudu.
3. Kaikki oikeudelliset keinot on käytetty
Olen käyttänyt kaikki mahdolliset oikeudelliset keinot hakeakseni oikeutta:
- rikosilmoitukset
- muistutukset
- oikaisuvaatimukset
- kantelut aluehallintovirastolle
- tutkintapyynnöt poliisille ja valtakunnansyyttäjälle
- kantelut eduskunnan oikeusasiamiehelle
- kantelut oikeuskanslerille
📌 Tästä huolimatta koen, että oikeusturvani ei ole toteutunut.
Valvontamenettelyissä tarkastelu rajattiin usein toimivaltaan tai harkintavaltaan, eikä vaikutuksia yksilön oikeuksiin arvioitu kokonaisuutena.
4. Vammaisuus ja yhdenvertaisuuden puute
📌 Koen, että vammaisuuteni (autismikirjo) on vaikuttanut siihen, miten minua on kohdeltu viranomaisprosesseissa.
Yhdenvertaisuus on keskeinen osa oikeusturvaa Suomessa. Kun ihmisen kokemusta vähätellään, kyseenalaistetaan tai sivuutetaan hänen vammaisuutensa vuoksi, kyse on syrjinnästä.
Yhdenvertaisuusvaltuutettu korostaa, että viranomaisten on huomioitava vammaisuus yhdenvertaisesti: Yhdenvertaisuusvaltuutettu
5. Miksi puhun julkisesti oikeusturvasta Suomessa
📌 Puhun julkisesti, koska se on minulle ainoa keino suojata oikeusturvaani.
📌 Julkisuus on keino tuoda esiin epäkohtia, joita en ole saanut korjattua virallisten menettelyjen kautta.
📌 Kerron kokemuksistani vastuullisesti, noudattaen salassapitoa ja yksityisyyden suojaa.
📌 Minulla on oikeus kertoa omasta kokemuksestani ja käsitellä itseäni koskevaa aineistoa lain sallimissa rajoissa.
Miksi tämän kirjoituksen julkaiseminen on tärkeää
Oikeusturva Suomessa ei horju silloin, kun virhe tapahtuu.
Se horjuu silloin, kun virhe tunnistetaan mutta jätetään korjaamatta.
Haluan auttaa ymmärtämään:
- ja miten oikeusturvan tulisi toteutua kaikille, ei vain vahvimmille
- miten järjestelmä voi epäonnistua ihmisen suojelussa
- miksi rakenteellisiin ongelmiin on puututtava
Kirjoitan tämän myös siksi, että kukaan ei jäisi yksin kokemuksensa kanssa. Oikeusturva Suomessa kuuluu kaikille, myös niille, joiden ääni ei sovi valmiisiin muotteihin.
Mitä olen oppinut oikeusturvasta Suomessa
Tämän prosessin aikana olen oppinut, että oikeusturva Suomessa ei ole automaatio, vaan se edellyttää kansalaiselta jatkuvaa aktiivisuutta, voimavaroja ja kykyä ymmärtää monimutkaisia järjestelmiä. Kaikilla näitä edellytyksiä ei ole.
Olen oppinut myös sen, että järjestelmä reagoi eri tavoin ihmisiin, jotka osaavat ilmaista itseään “oikealla tavalla”, ja niihin, joiden tapa kommunikoida poikkeaa normista. Tämä korostuu erityisesti silloin, kun ihmisellä on neurokirjon piirteitä tai muu vammaisuus, joka vaikuttaa vuorovaikutukseen viranomaisten kanssa.
Oikeusturva Suomessa edellyttäisi, että viranomaiset pysähtyvät kuuntelemaan sisältöä, eivätkä arvioi ihmistä hänen ilmaisutapansa, tunnetilansa tai jaksamisensa perusteella. Kun näin ei tapahdu, oikeusturva kaventuu huomaamatta.
Olen myös oppinut, että virheiden tunnistaminen ei yksin riitä. Jos järjestelmä ei kanna vastuuta virheiden korjaamisesta, vastuu siirtyy yksilölle. Tämä on kohtuutonta ja altistaa ihmiset uupumiselle, syrjäytymiselle ja luottamuksen menettämiselle yhteiskuntaan.
Siksi koen tärkeäksi sanoa tämän ääneen: oikeusturva Suomessa tarvitsee rakenteellista tarkastelua ja muutosta, ei vain yksittäisten tapausten ohittamista.