Suomi Euroopan turvattomin maa naisille on lause, joka herättää vastustusta – mutta se perustuu sekä tilastoihin että toistuviin kokemuksiin viranomaisjärjestelmästä.
Sisältö
Suomi Euroopan turvattomin maa naisille ei ole klikkiotsikko, vaan todellisuus, joka näkyy sekä tilastoissa että yksittäisten naisten kokemuksissa. Tässä omakohtaiseen kokemukseen perustuvassa kirjoituksessa kuvaan, miksi Suomi on Euroopan turvattomin maa naisille ja miten viranomaisten hyväveliverkosto, tutkimatta jäänyt lähisuhdeväkivalta ja vastuun katoaminen tekevät Suomesta turvattoman maan naisille.
Suomessa puhutaan mielellään oikeusvaltiosta, tasa-arvosta ja turvallisuudesta. Silti tosiasiat ovat karuja: Suomi on Euroopan turvattomin maa naisille. Tämä ei ole provokaatio, vaan ilmiö, joka nousee toistuvasti esiin kansainvälisissä raporteissa ja naisten omissa kokemuksissa.
Oman kokemukseni perusteella suurin yksittäinen syy on viranomaisten hyväveliverkosto – järjestelmä, jossa viranomaiset suojelevat toistensa päätöksiä myös silloin, kun kyse on vakavista rikosepäilyistä, väkivallasta tai naisten oikeusturvasta. Kyse ei ole yksittäisistä virheistä, vaan toimintatavasta, joka toistuu viranomaiselta toiselle.
Poliisi ja tutkimatta jääneet rikosilmoitukset – Suomi Euroopan turvattomin maa naisille
Olen tehnyt useita rikosilmoituksia vakavista teoista. Ne ovat koskeneet muun muassa lähisuhdeväkivaltaa, kunnianloukkausta (minut on leimattu mielisairaaksi), yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä sekä laitonta uhkausta.
Näitä rikosilmoituksia suljettiin ilman esitutkintaa, ilman kokonaisharkintaa ja ilman todellista uhrin kuulemista. Esikäsittelyvaiheessa tehtiin johtopäätöksiä minun kokemuksistani toisen viranomaisen subjektiivisen mielipiteen perusteella, samalla kun laaja, kirjallinen ja objektiivinen todistusaineisto sivuutettiin, vaikka se oli ristiriidassa kyseisen viranomaisarvion kanssa.
Kun rikosilmoitus päätetään näin jo alkuvaiheessa, oikeusprosessi päättyy ennen kuin se ehtii edes alkaa. Poliisi toimii portinvartijana, ja kun portti suljetaan mielipiteen perusteella, uhrin oikeusturva katoaa. Tämä on yksi keskeinen syy siihen, miksi Suomi on Euroopan turvattomin maa naisille.
Apulaisoikeuskanslerin ratkaisu riskinarviointimenettelystä Helsingin poliisilaitoksella (Lähde: OKV/488/70/2025 – Poliisilaitoksen menettely lähisuhdeväkivallan riskinarvioinnissa) vahvistaa, että kyse ei ole yksittäistapauksesta vaan rakenteellisesta ongelmasta. Ratkaisussa todetaan, että lähisuhdeväkivallan riskinarviointia ei ole Suomessa säännelty eikä standardisoitu, eikä MARAK-menetelmää ole velvoittavasti otettu käyttöön, vaikka Poliisihallituksen ohjeistus sitä suosittelee.
Tästä näkökulmasta Suomi Euroopan turvattomin maa naisille ei ole mielipide, vaan seuraus järjestelmästä, jossa väkivaltaa ei tutkita ajoissa.
Syyttäjät ja viranomaisketjun sulkeutuminen Suomessa
Syyttäjien tehtävä on valvoa poliisin esitutkintaa ja puuttua puutteisiin. Omassa tapauksessani näin ei tapahtunut. Useampi syyttäjä hyväksyi poliisin ratkaisut olla tutkimatta asioita vedoten niin sanottuun vähäisyysperusteeseen, ilman itsenäistä kokonaisharkintaa.
Kyse oli lähisuhteessa tapahtuneista lievistä pahoinpitelyistä, joissa yksi epäillyistä tekijöistä oli kirjallisesti myöntänyt rikkoneensa henkisen ja fyysisen koskemattomuuteni. Tästä huolimatta asia katsottiin vähäiseksi eikä esitutkintaa aloitettu. Syyttäjä vahvisti tämän ratkaisun ja päätti olla nostamatta syytettä.
Tämä on ongelmallista myös lain näkökulmasta. Pahoinpitely on rikos, jossa on kyse ruumiillisesta väkivallasta, ja lievä pahoinpitely täyttää rikoksen tunnusmerkistön silloin, kun uhrille aiheutetaan kipua tai loukkaus koskemattomuuteen. Poliisin oman ohjeistuksen mukaan myös pienet tönäisyt ja huitaisut voivat olla lieviä pahoinpitelyitä, joista seuraamuksena on sakko. (Lähde: Poliisi.fi – Pahoinpitelyt:)
Kun lähisuhteessa tapahtuva pahoinpitely sivuutetaan vähäisenä, viranomaiset poikkeavat lain tarkoituksesta. Lähisuhdeväkivallan keskeinen piirre on sen toistuvuus ja taipumus eskaloitua. Juuri tästä syystä vähäisyysperusteen soveltaminen tällaisissa tilanteissa on erityisen vaarallista.
Kun poliisi ei noudata lain henkeä ja syyttäjä hyväksyy tämän menettelyn, syntyy suljettu viranomaisketju, jossa vastuu ei siirry eteenpäin – se katoaa. Käytännössä tämä antaa väkivallan tekijöille viestin, että lievä väkivalta on hyväksyttävää eikä siihen puututa.
Seuraukset ovat ennakoitavia: väkivalta ei lopu, vaan pahenee. Tämä on yksi keskeinen syy siihen, miksi lähisuhdeväkivaltaa ei saada Suomessa kuriin ja miksi Suomi Euroopan turvattomin maa naisille ei ole liioittelua, vaan rakenteellinen todellisuus.
Valtakunnansyyttäjä ja vastuun katoaminen
Kun asia vietiin valtakunnansyyttäjälle, odotin puuttumista menettelyongelmiin ja syyttäjäketjun ratkaisujen uudelleenarviointia. Sen sijaan apulaisvaltakunnansyyttäjä katsoi itsensä esteelliseksi ja siirsi asian suoraan oikeuskanslerin käsiteltäväksi. Vastuu siirtyi eteenpäin, mutta kokonaisvastuuta ei ottanut kukaan.
Valtakunnansyyttäjällä ja apulaisvaltakunnansyyttäjällä on toimivalta määrätä esitutkinta aloitettavaksi, jos esitutkinnan toimittamatta jättäminen on ollut virheellistä, sekä arvioida aluesyyttäjien ratkaisut, joilla on vahvistettu poliisin päätökset sulkea tutkintapyynnöt ilman esitutkintaa. Tässä tapauksessa aluesyyttäjät olivat hyväksyneet poliisin ratkaisut vedoten vähäisyysperusteeseen, vaikka kyse oli lähisuhteessa tapahtuneista epäillyistä pahoinpitelyistä.
Kun tätä toimivaltaa ei käytetty, asia siirrettiin laillisuusvalvontaan ilman, että esitutkinnan aloittamista arvioitiin viipymättä, eikä aluesyyttäjien ratkaisujen lainmukaisuutta käsitelty syyttäjälaitoksen sisällä. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että mahdolliset virheelliset syyttäjä- ja poliisipäätökset jäivät voimaan ilman välitöntä korjaavaa toimenpidettä.
Tällainen menettely välittää viestin, että viranomaisketjun sisäisiin ratkaisuihin ei puututa edes silloin, kun kyse on vakavista rikosepäilyistä ja naisten turvallisuudesta. Vastuu ei realisoidu yksittäiselle viranomaiselle, vaan siirtyy eteenpäin, kunnes se katoaa hallinnolliseen prosessiin.
Sosiaalitoimi, vieraannuttaminen ja subjektiiviset arviot
Sosiaalitoimessa minusta muodostettiin kertomus, joka perustui subjektiivisiin arvioihin eikä kattavaan kokonaisselvitykseen. Näitä arvioita alettiin käyttää muissa viranomaisprosesseissa ikään kuin ne olisivat objektiivisia tosiasioita, vaikka niiden taustalla ei ollut itsenäistä tutkimusta tai kokonaisarviointia. Kyseiset väitteet on myöhemmin nimenomaisesti kumottu viidellä psykiatrian erikoislääkärin lausunnolla, jotka eivät tukeneet sosiaalitoimessa esitettyjä arvioita.
Tästä huolimatta alkuperäinen, tutkimaton narratiivi jäi elämään viranomaisprosesseissa ja vaikutti edelleen päätöksentekoon. Tämä osoittaa, kuinka vahvasti yksi subjektiivinen viranomaisarvio voi ohjata kokonaisuutta, vaikka sitä vastaan olisi olemassa laaja ja asiantunteva lääketieteellinen näyttö.
Tammikuussa 2024 minut leimattiin mielisairaaksi sen jälkeen, kun hakeuduin lasten kanssa turvakotiin. Tämä leima perustui ulkopuoliseen kertomukseen, jonka sosiaalitoimi hyväksyi ilman omaa selvitystä tapahtumista tai väitteiden paikkansapitävyydestä. Turvakotiin hakeutuminen – joka on tarkoitettu suojaavaksi toimenpiteeksi väkivallan uhrille – kääntyi näin minua itseäni vastaan.
Kun väkivaltaan liittyviä väitteitä ei tutkita, mutta uhrista muodostetaan hallinnollinen narratiivi, uhrin kertomus menettää uskottavuutensa ja muuttuu ongelmaksi. Tämä on yksi keskeinen syy siihen, miksi vieraannuttaminen ja lähisuhdeväkivalta kulkevat Suomessa käsi kädessä: väkivaltaa ei kohdata rikoksena, vaan se sivuutetaan ja korvataan hallinnollisilla mielipiteillä uhrista.
Symbolipolitiikka ei tee Suomesta turvallista naisille
Päättäjät ja julkisuuden henkilöt puhuvat mielellään nollatoleranssista väkivallalle. Symbolipolitiikka ei kuitenkaan suojele ketään, jos samaan aikaan järjestelmä sallii rikosilmoitusten sulkemisen mielipiteiden perusteella ja väkivallan sivuuttamisen hallinnollisina arvioina.
Suomessa puututaan näkyviin ja helppoihin epäkohtiin, mutta rakenteelliset ongelmat jätetään koskematta. Tämä herättää väistämättä kysymyksen: välittääkö eduskunta ja hallitus aidosti siitä, miksi Suomi on Euroopan turvattomin maa naisille, vai keskitytäänkö mieluummin pintaa kiillottaviin ja poliittisesti turvallisiin aiheisiin? Julkinen huomio kohdistuu mieluummin yksittäisiin imagokysymyksiin ja symbolisiin eleisiin kuin siihen, että väkivaltaa koskevat rikosprosessit eivät toimi ja vastuu katoaa viranomaisketjussa.
Niin kauan kuin todelliset ongelmat ohitetaan ja tyydytään viestinnällisiin eleisiin, naisten arkiturvallisuus ei parane. Imagon hallinta ei korvaa toimivaa oikeusjärjestelmää – eikä se suojele ketään väkivallalta.
Oma lakiavustajani ja rakenteellinen syrjintä
Myös oma lakiavustajani uskoi viranomaisten kertomuksia kyseenalaistamatta ja vetäytyi asiasta juuri ennen käräjäoikeuden väliaikaismääräystä, jättäen minut käytännössä yksin tilanteessa, jossa oikeudellinen tuki olisi ollut erityisen tärkeää.
Minua kohdeltiin epäasiallisesti ja syrjivästi. Keskusteluissa viitattiin autismikirjooni tavalla, joka antoi ymmärtää, etten kykene ymmärtämään asioita kuten muut, ja että oma kokemukseni tapahtumista olisi tästä syystä lähtökohtaisesti epäluotettava. Sen sijaan, että avustaja olisi arvioinut asiaa esitetyn näytön, asiakirjojen ja lääketieteellisten lausuntojen perusteella, paino siirtyi siihen, miten viranomaiset olivat minut jo aiemmin määritelleet.
Ongelmallista ei ollut ainoastaan avustussuhteen päättyminen, vaan se, millä perusteella se tapahtui. Viranomaiskirjauksia pidettiin tosiasioina, joita ei voinut eikä saanut kyseenalaistaa, vaikka niiden taustalla ei ollut kattavaa selvitystä ja vaikka niitä vastaan oli olemassa lääketieteellistä ja muuta objektiivista näyttöä. Tämä käänsi asetelman nurinpäin: sen sijaan, että oikeudellinen apu olisi suojannut minua järjestelmän virheiltä, se vahvisti niitä.
Tätä asetelmaa käytettiin myöhemmin minua vastaan myös käräjäoikeudessa lasten huoltajuutta koskevassa asiassa. Avustajasuhteen katkeamista ja siitä syntynyttä ristiriitaa käsiteltiin tavalla, joka heikensi uskottavuuttani asianosaisten silmissä. Tilannetta ei tarkasteltu sen tosiasiallisen taustan kautta, vaan se liitettiin osaksi kertomusta minusta ongelmallisena ja riitaisana osapuolena.
Samaan seikkaan viittasi myös poliisi sulkiessaan lähisuhdetta koskevan rikosilmoituksen ilman esitutkintaa, mainiten perusteluissaan sen, että olin riitautunut avustajani kanssa ja tehnyt asiasta kantelun Asianajajaliittoon. Näin oikeudellisen avustussuhteen päättyminen ja sitä koskeva kantelu – jotka sinänsä kuuluvat asiakkaan oikeusturvan ja laillisten oikeuksien piiriin – kääntyivät osaksi perustelua olla tutkimatta väkivaltaa koskevia rikosepäilyjä.
Tämä osoittaa, kuinka yksittäinen hallinnollinen tai ammatillinen ristiriita voi levitä viranomaisketjussa ja saada merkityksen, joka ei liity itse asiaan. Sen sijaan, että väkivaltaväitteitä olisi arvioitu niiden sisällön ja näytön perusteella, huomiota siirrettiin asianosaiseen ja hänen toimintaansa oikeuksiensa käyttämisessä.
Kun oikeudellisen avun hakeminen, avustajasuhteen päättyminen tai kantelun tekeminen tulkitaan merkiksi epäluotettavuudesta, oikeusturva kääntyy itseään vastaan. Tämä ei ole yksittäinen kokemus, vaan osa laajempaa ilmiötä, jossa kriittinen ja oikeuksiaan käyttävä nainen määritellään ongelmaksi. Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat ne, joilla on diagnoosi tai neurokirjon piirre, jota voidaan käyttää heidän uskottavuutensa heikentämiseen – riippumatta siitä, mitä tosiasiallinen näyttö osoittaa.
Kun jopa oma oikeudellinen avustaja omaksuu tämän asetelman, käy ilmeiseksi, kuinka syvälle rakenteellinen vinouma on juurtunut. Oikeusturva ei tällöin murene yksittäisen virheen vuoksi, vaan siksi, että järjestelmä sulkee ulos ne, jotka eivät sovi valmiiseen narratiiviin.
Suomi Euroopan turvattomin maa naisille – miksi väkivaltaa ei tutkita?
Suomi Euroopan turvattomin maa naisille ei muutu turvalliseksi vaikenemalla, vaan vain puuttumalla rakenteelliseen epäoikeudenmukaisuuteen. Suomi on Euroopan turvattomin maa naisille, koska väkivaltaa ei tutkita järjestelmällisesti, viranomaiset suojelevat toistensa päätöksiä ja vastuu katoaa viranomaisketjuun. Kyse ei ole yksittäisistä virheistä, vaan rakenteellisesta ongelmasta, joka toistuu tapauksesta toiseen.
Koska väkivaltaa ei tutkita tai se suljetaan ilman esitutkintaa.
Koska viranomaiset suojelevat toistensa päätöksiä hyvän hallinnon sijaan.
Koska objektiivinen näyttö sivuutetaan subjektiivisten arvioiden perusteella.
Koska vastuu siirtyy viranomaiselta toiselle – ja katoaa lopulta kokonaan.
Niin kauan kuin viranomaisten hyväveliverkosto saa toimia ilman todellista valvontaa, Suomi pysyy Euroopan turvattomimpana maana naisille, erityisesti lähisuhdeväkivallan ja naisiin kohdistuvan väkivallan osalta.
Siksi tästä on puhuttava.
Julkisesti.
Oma mottoni tässä prosessissa on yksinkertainen ja rehellinen: “vittuilitte väärälle akalle.” Se ei ole uhkaus, vaan toteamus. Neurokirjon ihmiset menevät arvomaailmassaan ja oikeudentajussaan sellaisiin sfääreihin, joihin valtaväestöllä ei usein riitä jaksamista tai kiinnostusta. Kun epäoikeudenmukaisuus koskettaa perusarvoja – ihmisarvoa, koskemattomuutta ja oikeusturvaa – periksiantaminen ei ole vaihtoehto.
Minun elämäntehtäväni on nyt tuoda näkyväksi rakenteellinen ja syrjivä väkivalta Suomen valtion rakenteissa ja viranomaisissa. Se väkivalta, joka ei aina näy mustelmina, vaan toteutuu päätöksinä, tutkimatta jättämisinä, leimoina ja vastuun pakoiluna. Tämä ei ole henkilökohtainen vendetta, vaan periaatteellinen vaatimus siitä, että oikeusvaltio toimii myös silloin, kun viranomaiset itse ovat osa ongelmaa.
Suomi Euroopan turvattomin maa naisille on todellisuus, joka syntyy silloin, kun järjestelmä epäonnistuu suojelemaan väkivallan uhreja.
Tiedoksi jokaiselle taholle: tulen olemaan piikki lihassanne niin kauan, että oikeus toteutuu.
En siksi, että haluaisin häiritä, vaan siksi, että vaikeneminen olisi suostumista.
Ja siihen en suostu.