Äidin kertomus siitä, mitä tapahtui – ja mitä tapahtuu nyt
Henkinen väkivalta lapsiin ei useimmiten näytä väkivallalta. Se ei ala huudosta, uhkauksista tai lyönneistä. Se alkaa säännöksistä, ohjeista ja huomautuksista, jotka voidaan aina selittää järjellä.
Henkinen väkivalta arjessa on usein näkymätöntä myös niille, jotka elävät sen keskellä. Ja juuri siksi se on niin vaarallista.
Sisältö
- Henkinen väkivalta arjessa
- Sama kaava toistui
- Mitä tämä on tehnyt lapsille
- Kun viranomaiset kääntävät selkänsä
- Kun myös varhaiskasvatus ja virkajohto pettävät
- Vetoomus päättäjille ja viranomaisille
Henkinen väkivalta arjessa
Perjantaina hain lastani esikoulusta. Olin koulun pihalla kello 15.39. Lapseni oli valmis lähtemään mukaani, mutta meitä pidettiin pihalla odottamassa kuusi minuuttia. Koulun henkilökuntaa oli ohjeistettu, ettei lasta saanut luovuttaa – omalle äidilleen – ennen kello 15.45.
Kuusi minuuttia ei ole paljon. Mutta se hetki kertoo kaiken. Tässä ei ollut kyse lapsesta, vaan vallasta. Siitä, kenen arvio tilanteesta on merkityksellinen – ja kenen ei.
Tilanteen jälkeen lähetin viestin. En siksi, että olisin halunnut kontrolloida, vaan siksi, että olin vihainen. Oikeutetusti vihainen.
Haluan sanoa tämän nyt suoraan: nyt kun minulta on viety huoltajuus ja jopa tiedonsaantioikeus, minulla ei ole enää velvollisuutta pidätellä vihaani tai pehmentää sanojani suojellakseni ihmistä, joka mustamaalasi minut mielisairaaksi ja on tehnyt kaikkensa säilyttääkseen kontrollin – silläkin lopputuloksella, että lapset menettivät äitinsä.
Aiemmin jouduin koko ajan miettimään, miten sanon, mitä sanon ja uskallanko sanoa mitään. Jokainen reaktio punnittiin, jokainen tunne saattoi kääntyä minua vastaan. Nyt tuo vaikenemisen pakko on poissa.
Vihan ilmaiseminen ei tee minusta vaarallista. Se tekee minusta ihmisen, jolta on viety lapset ja ihmisoikeudet. Ja jos totuus tuntuu jollekulle liian epämukavalta kuultavaksi, se ei tee siitä vähemmän totta.
Sama kaava toistui
Arki täyttyi yksityiskohtaisista ohjeista ja rajoituksista:
- sain yksityiskohtaiset ohjeet lasten hampaiden pesuun
- hampaita ei saanut pestä olohuoneessa
- hilloa puuron päälle sai antaa vain sunnuntaiaamuisin
- lapsille ei saanut antaa ketsuppia
- samaa lusikkaa ei saanut käyttää lapsen kanssa, eikä lapset keskenään
- lapsille sai antaa vain puuroa aamupalaksi ja iltapalaksi, vaikka lapsi inhosi puuroa
- kello 18.57 muistutettiin joka kerta, että kolmen minuutin päästä alkoi iltapala
- lapselle ei saanut antaa välipalaa, vaikka hän sanoi olevansa nälkäinen
- Välipalapatukka oli kiellettyjen listalla, mutta yhtä paljon sokeria sisältävät murot eivät
- Herkkuja sai antaa vain lauantaiaamuisin, ja silloinkin annostellusti pieneen kippoon
- kesällä terassin ovea ei saanut pitää auki, koska se “sotki ilmanvaihdon”
- ilmankostutinta ei saanut käyttää, koska se “tuhosi talon rakenteet”
- kuuraisella nurmikolla ei saanut kävellä omalla pihalla
- takapihan terassin kalusteita ei saanut käyttää lasten majaleikeissä, koska pöydän päällä oleminen oli hyvien käytöstapojen vastaista. Tämäkin sääntö perusteltiin käytöstavoilla, ei turvallisuudella, ja sitä valvottiin kirjallisesti.
- lapsi sai juoda iltapalalla vain yhden lasin maitoa
- ruokaa tai maitoa ei saanut kaataa pöydälle, tai se piti pyyhkiä heti
- lasten kanssa ei saanut olla ja leikkiä ennen kuin kaikki kotityöt oli tehty
Tämä ajattelutapa ei päättynyt iltaan. Sama logiikka jatkui myös yössä: lasten tarpeet määriteltiin toissijaisiksi aikuisen jaksamisen, järjestyksen ja kontrollin rinnalla.
Lapsi oli tuolloin kaksivuotias. Hän heräsi öisin ja tuli omasta sängystään vanhempien sänkyyn, kuten pienet lapset tekevät. Hän haki turvaa, läheisyyttä ja unta aikuisen vierestä.
Tästä huolimatta hänen yöaikaista liikehdintäänsä kuvattiin fyysisenä pahoinpitelynä. Kaksivuotiaan lapsen unissaan potkiminen ja liikkuminen tulkittiin väkivallaksi aikuista kohtaan.
Tässä kohdassa todellisuus vääristyi. Lapsen normaali kehitys ja kiintymyskäyttäytyminen määriteltiin häiriöksi, ja vastuu aikuisen jaksamisesta sysättiin lapselle. Tämä ei ole rajojen asettamista eikä kasvatusta. Tämä on henkistä väkivaltaa, jossa lapsen perustarve läheisyyteen käännetään syyllisyydeksi.
- lapset eivät saaneet mennä nukkumaan ennen kuin omat huoneet oli siivottu
- lasten hiuksia sai harjata vain heidän omilla harjoillaan
- kauppaan ei saanut lähteä ilman, että otti joka kerta mukaan muovit ja pahvit
- autoa ei saanut jättää vinoon autokatokseen
Yksittäin nämä ovat pieniä asioita, mutta yhdessä ne muodostivat arjen, jossa lasten mieltymyksillä, kehon viesteillä tai minun harkinnallani äitinä ei ollut mitään merkitystä. Jouduin toimimaan toisen määräysvallan alaisuudessa.
Tämä on tapa, jolla henkinen väkivalta rakentuu vähitellen osaksi arkea. Säännöt ja huomautukset toimivat henkisen väkivallan välineinä, eikä kontrolli ole enää vain sääntöjä – se on tapa ajatella.
Jos matolla oli pienikin vesitippa, kysymys oli aina ensimmäisenä:
“Onko koira pissannut?”
ja heti perään: kuka teki, kuka mokasi, kuka on syyllinen?
Kaikkeen piti olla kattava selitys. Ei riittänyt, että jokin vain tapahtui, ja tärkeintä oli paikantaa vastuu välittömästi.
Kontrolli ulottui myös intiimeihin hetkiin.
Kun olin nukuttamassa lasta ja jätin oven raolleen, ovi käytiin joka kerta sulkemassa. Ei kysymällä. Ei sanomalla mitään. Ovi vain suljettiin.
Eräänä iltana lasta huudatettiin tunnin ajan. Toinen lapsi tuli luokseni yhä uudelleen ja sanoi:
“Äiti, sillä on hätä. Mene hakemaan.”
Kun lopulta hain itkevän lapsen syliini, perääni huudettiin:
“Mihin vittuun sä oot lasta viemässä?”
Minun kantaessa kaiken vastuun; töistä lastenhoitoon ja koirasta kotitöihin, toinen eristäytyi toiseen huoneeseen ja käytti eristäytymistä vallan välineenä. Minua syytettiin siitä, että hänen oli pakko eristäytyä. Vastuu käännettiin minulle: minun väitettiin aiheuttaneen hänen vetäytymisensä, ovien sulkemisen ja yhteyden katkaisemisen.
Tässä muodossa henkinen väkivalta ei näy ulospäin, mutta se tuntuu lapsessa ja aikuisessa. Kyse ei ollut yksittäisistä tilanteista, vaan henkisen väkivallan jatkumosta.
Tämä ei ollut kasvatusta eikä perhe-elämää. Tämä oli hallintaa.
Mitä tämä on tehnyt lapsille
Tämä kuvaus kertoo siitä, miten henkinen väkivalta lapsiin näkyy lapsen käyttäytymisessä, tunne-elämässä ja turvallisuuden kokemuksessa.
He kavahtavat rajojen asettamista. He säpsähtävät huomautuksia. He pyytävät jatkuvasti anteeksi. Ja yhä useammin he sanovat:
“se oli mun syy.”
Myös silloin, kun mikään ei ole heidän syytään.
Tämä ei ole kasvatuksellinen haaste, vaan henkistä väkivaltaa lapsiin, joka muokkaa lapsen minäkuvaa ja turvallisuuden kokemusta.
Lapset ennakoivat aikuisten mielialoja, tarkkailevat ilmeitä ja äänenpainoja ja mukauttavat omaa käyttäytymistään sen mukaan. He eivät enää kysy, mitä he tarvitsevat, vaan mitä heiltä odotetaan. He mittaavat itseään sääntöjen ja mahdollisten seurausten kautta.
Syyllisyys ei enää liity tekoihin, vaan olemassaoloon. Anteeksipyyntö ei ole vastaus virheeseen, vaan oletusasento, ja hiljaisuus alkaa näyttää hyvältä käytökseltä.
Mutta hiljaisuus ei ole rauhaa vaan selviytymistä.
Se, mitä ulospäin kutsutaan “romahtamiseksi”, tapahtuu vain siellä, missä lapsi kokee olevansa turvassa. Minun luonani.
Kun jännitys, pelko ja jatkuva itsesäätely eivät enää ole tarpeen, keho purkaa sen, mitä se on kantanut. Tämä purkautuminen voi näyttää kaoottiselta: itkunpuuskina, raivokohtauksina, hallinnan menetyksenä. Myös fyysisenä aggressiona itseä, sisarusta tai minua kohtaan.
Tämä ei ole väkivaltaista luonnetta, eikä opittua pahuutta. Tämä on traumaattisen kuormituksen purkautumista turvallisessa ympäristössä.
Lapsi ei uskalla romahtaa siellä, missä hänen täytyy selviytyä. Hän romahtaa siellä, missä hänen ei enää tarvitse.
Oireilu näkyy myös konkreettisesti.
Lapset pelkäävät, että kuolen. He kysyvät siitä suoraan ja epäsuorasti. He laskevat öitä siihen, milloin näemme seuraavan kerran. He laskevat, kuinka monta päiväunta ja yöunta on vielä jäljellä ennen eroa tai ennen tapaamista. Aika ei ole heille virta, vaan uhka, jota täytyy hallita laskemalla.
He näkevät painajaisia. Unissa he itkevät, potkivat ja hakkaavat patjaa nyrkeillä, ulisevat ja heräävät hätään, jota eivät osaa sanallistaa. Uni ei ole lepoa, vaan jatkumoa valveilla koetulle turvattomuudelle.
Heille on kehittynyt pakonomainen tarve tietää etukäteen kaikki, mitä tapahtuu. Mitä tehdään, missä ollaan, kuka tulee, milloin lähdetään, milloin palataan. Ennakoiminen ei ole uteliaisuutta, vaan selviytymiskeino. Yritys hallita maailmaa, joka on ollut arvaamaton.
Tämä ei ole lapsen luonnetta.
Tämä ei ole herkkyyttä.
Tämä ei ole vaihe.
Tämä on turvattomuuden jälki.
Tämä ei ole kasvatuksellinen haaste, vaan henkistä väkivaltaa, joka muokkaa lapsen minäkuvaa. Henkinen väkivalta opettaa lasta ottamaan vastuun myös asioista, joihin hän ei voi vaikuttaa.
Ja kun kontrolli on jatkunut eron jälkeen ja saanut vielä yhteiskunnan hyväksynnän, viesti on lapsille vahvistunut: tätä ei voi muuttaa, eikä kyseenalaistaa.
Kun viranomaiset kääntävät selkänsä
Lastensuojelu on toistuvasti kääntänyt meille selkänsä. Lasten edun valvomisen sijaan se on suojellut toisen vanhemman oikeuksia. Sosiaalityöntekijät ovat vaihtuneet, mutta linja on pysynyt samana.
Hyvinvointialue kieltäytyi korjaamasta virheellisiä tietoja ja kieltäytyi ilmoittamasta käräjäoikeudelle, että laadittu olosuhdeselvitys on käyttökelvoton.
Oikaisuvaatimukset hylättiin kokonaisuudessaan, vaikka niissä yksilöitiin virheet, puutteet ja toimitettiin laaja kirjallinen aineisto, mukaan lukien asiantuntijalausunnot.
Käräjäoikeuden päätöksenteossa käytettiin näin ollen selvitystä, jonka virheellisyydestä viranomaiset olivat tietoisia, mutta jota ei korjattu eikä saatettu tuomioistuimen tietoon.
Tästä huolimatta olosuhdeselvittäjillä oli käytössään kaikki kirjallinen ja objektiivinen faktatieto, jonka perusteella huoltajuutta olisi pitänyt suositella minulle. Sen sijaan he piiloutuivat lastensuojelun mielipiteen taakse, vaikka heillä oli käytössään aineisto, joka olisi edellyttänyt itsenäistä ja lapsen etua painottavaa arviota.
Poliisi ohitti laajan, kirjallisen ja objektiivisen todistusaineistoni henkisestä väkivallasta. Lähisuhdeväkivaltaa koskeva rikosilmoitus suljettiin esikäsittelyvaiheessa ilman esitutkintaa. Kun toimitin poliisille sosiaaliviranomaisen omia kirjauksia, poliisi avasi asian uudelleen eri diaarinumerolla, mutta väitti myöhemmin virheellisesti asian olleen koko ajan avoinna.
Näin ollen käräjäoikeuden tuomarilla oli käytössään virheellinen poliisin päätös. Poliisi kieltäytyi ilmoittamasta käräjäoikeudelle, että päätös oli virheellinen ja että asia oli avattu uudelleen.
Poliisi kieltäytyi ilmoittamasta käräjäoikeudelle, että tuomarin käytössä ollut poliisin päätös oli virheellinen. Minulle ilmoitettiin kirjallisesti, ettei poliisi tule tiedottamaan asiasta käräjäoikeutta, oikeusasiamiestä eikä mitään muutakaan viranomaista.
Tästä huolimatta oli selvää, että käräjäoikeuden päätöksenteon perusteena ollut tieto ei vastannut asian todellista käsittelytilannetta. Virheellinen päätös jäi voimaan, ja oikeusprosessi eteni tiedolla, joka ei ollut ajantasainen eikä oikea.
Tämä ei ole yksittäinen virhe. Tämä on järjestelmätilanne, jossa viranomainen tiesi tiedon olevan puutteellinen, mutta kieltäytyi korjaamasta sitä tai saattamasta sitä päätöksentekijän tietoon.
Käräjäoikeuden tuomari ei ottanut huomioon minun suullista todisteluani eikä psykiatrian erikoislääkärin lausuntoa, jossa kumottiin lastensuojelun ja poliisin esittämät arviot minusta sekä väitteet siitä, että olisin harhainen.
Tämän perusteella minulta vietiin huoltajuus ja tiedonsaantioikeus.
Kun myös varhaiskasvatus ja virkajohto pettävät
Asuinpaikkakuntani virkajohto ja varhaiskasvatus laiminlöivät lastensuojelulain mukaisen ilmoitusvelvollisuuden. Minulle toistettiin, että heidän tulee olla puolueettomia, mutta tästä huolimatta he ottivat kantaa asiaan virallisissa asiakirjoissa.
Minulle ilmoitettiin kirjallisesti, ettei varhaiskasvatus voi antaa lausuntoa tilanteesta, koska kyseessä ei ollut viranomaisen pyyntö tai määräys. Kuukautta myöhemmin minua koskevaa tietoa kuitenkin välitettiin vastapuolen asianajajalle – ilman suostumustani ja ilman käräjäoikeuden määräystä.
Puolueettomuuteen vedottiin silloin, kun pyysin tietoa itseäni ja lapsiani koskevasta asiasta. Sama puolueettomuus ei kuitenkaan estänyt tietojen luovuttamista, kun tiedon vastaanottajana oli vastapuoli.
Tämä ei ole neutraalia toimintaa. Tämä on valikoivaa tiedonhallintaa, jossa lapsen etu ja yhdenvertaisuus väistyvät institutionaalisen mukavuuden ja vallankäytön tieltä.
Tällä valinnalla oli suora ja konkreettinen seuraus.
Samojen tahojen laatimissa asiakirjoissa todettiin nimenomaisesti, ettei heillä ole huolta lapsista – ja juuri näihin lausuntoihin käräjäoikeuden tuomari vetosi päätöksessään.
Puolueettoman tahon olisi tullut vastata joka kerta, ettei asiaan voida ottaa kantaa. Sen sijaan he ottivat kantaa ja luovuttivat minua koskevia tietoja vastapuolen asianajajalle ilman suostumustani ja ilman käräjäoikeuden tuomarin virallista pyyntöä.
Kunta on ajanut toisen vanhemman oikeuksia sen sijaan, että olisi suojellut lapsia.
Loppu
Tämän kirjoitan siksi, että lapseni eivät ole yksin.
Ja siksi, ettei yksikään väkivallan uhri – sukupuolesta riippumatta – joutuisi jäämään ilman suojaa järjestelmässä, jonka nimenomainen tehtävä on puuttua väkivaltaan ja estää sen jatkuminen.
Erityisesti kirjoitan tämän siksi, ettei yksikään lapsi joutuisi maksamaan sitä hintaa, joka syntyy silloin, kun viranomaiset laiminlyövät velvollisuutensa, sivuuttavat käytettävissään olevan tiedon ja asettavat prosessit tai institutionaalisen itsepuolustuksen lapsen edun edelle.
Lapsen suojelu ei ole mielipidekysymys, se on oikeudellinen ja eettinen velvoite.
Kun tämä velvoite jätetään täyttämättä, seuraukset eivät ole abstrakteja. Ne näkyvät lapsen elämässä, kehityksessä ja turvallisuudessa – ja ne kantavat pitkälle tulevaisuuteen, kun väkivallan kierteelle annetaan yhteiskunnan toimesta lupa jatkua sukupolvesta toiseen.
Vetoomus päättäjille ja viranomaisille
Ja sinä, virkamies tai viranhaltija, joka luet tätä: katso itseäsi hetki peilistä ja kysy rehellisesti – kumman puolella sinä olet?
Suojeletko omaa työpaikkaasi, asemaasi ja mukavuuttasi vai suojeletko lapsia, jotka eivät voi puolustaa itseään, joiden ääni on jo kerran ohitettu, ja jotka oppivat sanomaan: “se oli mun syy”?
- Kun sinä vaikeneet, lapsi oppii häpeämään.
- Kun sinä siirrät vastuun, lapsi kantaa sen kehossaan ja mielessään.
- Kun sinä ajattelet, että “ei tämä ole minun asiani”, lapsi elää väkivallan keskellä vielä yhden yön lisää.
Jos annat lapsiin kohdistuvan väkivallan jatkua siksi, että totuus on sinulle epämukava, jos suojelet järjestelmää mieluummin kuin ihmistä, ja jos valitset välinpitämättömyyden, koska se on helpompaa kuin vastuu – tämä ei ole enää virhe. Se on valinta.
Virka ei ole vain toimenkuva, vaan lupaus. Ja jos et pysty pitämään sitä lupausta kaikkein heikoimmille, et ole virka-asemasi luottamuksen arvoinen.
Tällä viikolla lapseni sanoi minulle:
“Äiti, sä haiset kodilta.”
Se ei ollut kaunis lause, vaan vaistonvarainen huomio. Sellainen, joka tulee kehosta, ei mielestä.
Eron hetkellä hän itki ja ulisi kaulaani vasten. Ei puhunut, koska sanoja ei löytynyt. Hän vain piti kiinni, koko pienellä kehollaan, niin kuin lapsi pitää kiinni silloin, kun hän ei vielä ymmärrä sanoja kuten päätös, prosessi tai oikeus, mutta ymmärtää täydellisesti sanan menetys. Minä kuiskuttelin lapseni korvaan, että “ymmärrän.”
Siinä hetkessä minä ymmärsin jotain peruuttamatonta: lapsi ei muista asiakirjoja. Hän muistaa, kuka tuntui turvalta. Kuka tuoksui kodilta. Kuka ymmärsi.
Tämä on minun lasteni joulu.
- Joulu, jossa koti ei ole paikka vaan syli.
- Joulu, jossa turva ei ole pysyvää vaan hetkellistä.
- Joulu, jossa lapsi oppii liian varhain, ettei mikään ole varmaa, vaikka aikuisten olisi pitänyt varmistaa se.
Tämän joulun taustalla on väkivalta, joka tunnistettiin – ja silti ohitettiin.
Väkivalta, joka dokumentoitiin – ja silti mitätöitiin.
Väkivalta, jonka olisi pitänyt pysähtyä lasten vuoksi, mutta joka sai jatkua, koska pysähtyminen olisi ollut jollekin aikuiselle epämukavaa.
Ja sinä, joka olit paikalla, joka luit todistusaineistoa, joka otit vastaan avunpyynnön. Sinä, joka tiesit.
Kun sinä suljet silmäsi jouluyönä ja tunnet rauhan, kun sinun lapsesi nukkuvat turvassa omissa sängyissään,
ja kun ajattelet, että meillä kaikki on hyvin, niin muista tämä: jonkun toisen lapsi oppi tänä vuonna, että
- koti voi kadota,
- aikuiset voivat katsoa muualle,
- turva ei ole oikeus vaan sattuma.
Jos sinun joulusi on rauhallinen, se ei ole sattumaa. Se on seuraus siitä, että joku muu maksoi hinnan.
Lapsi maksoi.
Ja se on totuus, joka ei katoa, vaikka juhla päättyy ja kynttilät sammuvat.
Henkinen väkivalta lapsiin ei pääty itsestään, jos järjestelmä ei tunnista ja pysäytä sitä.