Kun poliisikortti nousee keskustelussa argumentin yläpuolelle, katoaa tasavertainen dialogi. Tämä kirjoitus käsittelee poliisikortin käyttöä vallan välineenä, viranomaisasenteita ja sitä, miksi lähisuhdeväkivallan rakenteellisesta kritiikistä tehdään yhä liian usein henkilökohtainen ongelma.

Sisältö
Kun poliisikortti voittaa argumentin

Suomessa puhutaan paljon oikeusvaltiosta, luottamuksesta viranomaisiin ja kansalaisten yhdenvertaisuudesta. Silti käytännössä keskustelu lähisuhdeväkivallasta ja viranomaisten toiminnasta ajautuu toistuvasti samaan kaavaan.
Kun kansalainen nostaa esiin rakenteellisia ongelmia poliisin ja viranomaisten toiminnassa, keskustelu ei pysy asiassa. Se henkilöityy. Ja silloin esiin vedetään asema.
Poliisikortti.
Ei faktojen tueksi – vaan keskustelun lopettamiseksi.
Rakenteellinen kritiikki ei ole henkilökohtainen hyökkäys
Rakenteellinen väkivalta tarkoittaa järjestelmällisiä toimintatapoja, jotka estävät avun saamisen, viivyttävät puuttumista tai jättävät uhrit ilman suojaa. Se ei ole syytös yksittäistä poliisia kohtaan, vaan kysymys järjestelmän kyvystä suojella kansalaisia.
Silti rakenteellinen kritiikki tulkitaan yhä uudelleen henkilökohtaisena loukkauksena. Tämä kertoo enemmän viranomaiskulttuurista kuin kritiikin esittäjästä.
Jos järjestelmä ei kestä tarkastelua, ongelma ei ole tarkastelijassa.
Kun viranomaisen tunteet menevät uhrien edelle
Lähisuhdeväkivallan uhrit kuolevat Suomessa. Tämä ei ole mielipide, vaan tutkittu ja dokumentoitu tosiasia. Silti keskustelu kääntyy usein siihen, miltä kritiikki tuntuu viranomaisesta.
Milloin viranomaisen tunne nousi tärkeämmäksi kuin uhrin turvallisuus?
Jos viranomainen ei pysty erottamaan omaa identiteettiään järjestelmästä, hän ei pysty myöskään kehittämään sitä.
Helsingin Sanomien tutkiva journalismi on osoittanut, että viranomaisten passiivisuus on toistuva tekijä vakavissa lähisuhdeväkivaltatapauksissa.
Ableismi ja neurokirjo keskustelun vaientamisen välineenä

Erityisen huolestuttavaa on se, miten nopeasti keskusteluun tuodaan väitteitä tunnekyvyttömyydestä, empatiavajeesta tai kylmyydestä – erityisesti sen jälkeen, kun puhuja kertoo olevansa autismikirjolla tai neurokirjolla.
Tämä ei ole sattumaa.
Tämä on ableismia.
Ajatus siitä, että neurokirjolla oleva ihminen ei kykene empatiaan, analyysiin tai yhteiskunnalliseen ajatteluun, on vanhentunut ja vaarallinen. Kun tämä ajatus esiintyy viranomaispuheessa tai sitä sivuavassa keskustelussa, se murentaa luottamusta koko järjestelmään.
Mutta tehdään tämä nyt selväksi – sarkastisesti
Koska ehkä ongelma onkin siinä, että minä en ole mitään.
En ole mitään, vaikka
- olen kilpaurheillut ja käynyt lukiota yhtä aikaa diagnosoimattoman AuDHD:n kanssa
- olen tehnyt samaan aikaan töitä ja lukenut ylioppilaskokeisiin, mukaan lukien pitkän matematiikan, pitkän fysiikan ja ylimääräisen kielen
- olen käynyt vapaaehtoisen asepalveluksen ja toiminut aktiivisena reserviläisenä yli 15 vuoden ajan – ylentynyt reservin vääpeliksi vain 30-vuotiaana
- olen suorittanut insinöörin AMK-tutkinnon englannin kielellä, valmistunut normaaliajassa ja ollut Erasmus-vaihdossa – edelleen diagnosoimattoman AuDHD:n kanssa
- olen toiminut useita vuosia yrittäjänä ja työllistänyt parhaimmillaan noin 20 henkilöä – diagnosoimattoman AuDHD:n kanssa
- olen ollut neljä vuotta putkeen joko raskaana, imettänyt tai vanhempainvapaalla ja pyörittänyt samaan aikaan yritystoimintaa – yllätys: diagnosoimattoman AuDHD:n kanssa
- olen kokenut konkurssin ja noussut siitä uuteen työtehtävään
- olen tehnyt yli 10 vuotta tulosvastuullista myynnin ja ihmisten johtamista sekä suorittanut työn ohessa Johtamisen ja yritysjohtamisen erikoisammattitutkinnon
- olen ollut lasteni kanssa turvakodissa ja taistellut viranomaisväkivaltaa vastaan yksin yli kahden vuoden ajan
Mutta enhän minä mitään tiedä.
Koska olen kuulemma tunnekylmä autisti,
joka ei ymmärrä tästä maailmasta mitään.
Kuka Suomessa saa puhua – ja kuka määrätään vaikenemaan?
Jos asiantuntijuus määritellään virkamerkillä eikä argumenteilla, meillä on ongelma.
Jos kansalaisen kokemus mitätöidään asemalla, meillä on ongelma.
Jos neurokirjoa käytetään uskottavuuden romuttamiseen, meillä on ongelma.
Ja jos näistä ei saa puhua ilman, että poliisikortti heilahtaa pöytään, ongelma ei ole puheessa.
Ongelma on vallassa.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on tunnistanut rakenteellisen väkivallan ja lähisuhdeväkivallan yhteyden Suomessa
Miksi poliisikortin käyttö keskustelun välineenä on demokratiaongelma

Poliisikortin käyttäminen keskustelussa vallan ja asiantuntijuuden symbolina ei ole vain yksittäinen retorinen keino, vaan laajempi demokratiaongelma. Oikeusvaltiossa viranomaisten valta perustuu kansalaisten luottamukseen, ei koskemattomuuteen.
Kun kritiikki torjutaan asemalla eikä argumenteilla, keskustelu lakkaa olemasta tasavertaista. Tämä heikentää erityisesti niiden kansalaisten asemaa, jotka ovat jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa – kuten lähisuhdeväkivallan uhrit.
Jos poliisikortti toimii keskustelun lopullisena vastauksena, järjestelmä ei kehity, vaan sulkeutuu. Ja sulkeutunut järjestelmä altistaa toistuville virheille.
Aihetta käsittelen tarkemmin edellisessä kirjoituksessani:
Esitutkinnan aloittamatta jättäminen – kun poliisin asiakirjavastainen päätös murentaa väkivallan uhrin oikeusturvan
Lopuksi
Tämä kirjoitus ei ole hyökkäys poliiseja vastaan.
Tämä on vaatimus kypsästä viranomaiskulttuurista, jossa kritiikki ei ole uhka vaan edellytys luottamukselle.
Oikeusvaltio ei toimi, jos vain osa kansalaisista koetaan täysivaltaisiksi.
Siksi kysyn edelleen – nyt entistä painokkaammin:
olenko minä alempiarvoinen kansalainen, vai onko tämä juuri se asenne, jota emme uskalla myöntää ääneen?
Oikeusvaltion periaatteet edellyttävät viranomaisilta vastuullisuutta ja läpinäkyvyyttä (Oikeusministeriö – laillisuusvalvonta).
