Sisältö
Johdanto – poliisin esikäsittely
Tässä kirjoituksessa tarkastelen poliisin esikäsittelyä lähisuhdeväkivallassa ja sen vaikutuksia asianosaisen oikeusturvaan. Poliisiviranomaisen menettely omassa asiassani on tämän kirjoituksen keskiössä. Käyn läpi dokumentoituun aineistoon perustuvan tapauksen, jossa poliisin toiminnassa ilmenneitä virheitä ei ole korjattu, vaikka niistä on tehty kirjallisia, yksilöityjä ja toistuvia pyyntöjä.
Tämä kirjoitus on toinen osa neliosaista blogisarjaa, jossa käsittelen eri viranomaistahojen toimintaa omassa asiassani. Tässä osassa keskityn erityisesti poliisin esikäsittelyyn, esitutkintakynnyksen soveltamiseen, viranomaisviestintään sekä esteellisyyskysymyksiin.
Olen pyrkinyt saamaan poliisin menettelyyn liittyvät virheet korjatuiksi virallisia ja lainmukaisia reittejä pitkin. Olen tehnyt rikosilmoituksia, lisäselvityksiä, selvityspyyntöjä, esteellisyysväitteitä sekä hallintokantelun. Näistä huolimatta asiat ovat jääneet esiselvitysvaiheeseen, tai päätöksenteko on tapahtunut tavalla, jota pidän oikeusturvani kannalta ongelmallisena.
Tässä tilanteessa olen kokenut, että julkinen ja dokumentoitu esiin tuominen on ainoa keino tehdä poliisin menettely näkyväksi ja turvata oma oikeusturvani, kun viralliset oikaisu- ja valvontamenettelyt eivät ole johtaneet konkreettisiin korjauksiin.
Useamman poliisin virkamiehen osalta on tehty tutkintapyynnöt virkavelvollisuuden rikkomisesta ja esitutkintavelvollisuuden rikkomisesta. Tutkintapyynnöt koskevat menettelyä, jossa esitutkintaa ei ole aloitettu tai asiaa ei ole tutkittu lain edellyttämällä tavalla, huolimatta käytettävissä olleesta aineistosta ja tehdyistä yksilöidyistä pyynnöistä.
Kirjoitan ainoastaan asioista, joista minulla on kirjalliset asiakirjat ja dokumentaatio. Jokainen esittämäni väite perustuu poliisin päätöksiin, esitutkinta-asiakirjoihin, sähköposteihin tai muuhun kirjalliseen viranomaisviestintään. Tarvittaessa pystyn todistamaan kirjoittamani asiat kirjallisesti.
Nimeän henkilöt, jotka ovat toimineet asiassa tutkinnanjohtajina tai muussa päätöksentekoon vaikuttavassa asemassa. Ne poliisin työntekijät, jotka ovat osallistuneet asian käsittelyyn ilman itsenäistä päätösvaltaa, anonymisoin ja viittaan heihin tehtävänimikkeen tai nimikirjainten kautta.
Poliisi viranomaisena – vastuu ja harkintavalta
Poliisi ei ole yksittäinen virkamies, vaan viranomainen, jonka toimintaa ohjaavat laki, viranomaisohjeet ja laillisuusvalvonta. Tästä seuraa peruslähtökohta: poliisi ei voi pestä käsiään asiasta vain sillä perusteella, että asia on vaikea, pitkäkestoinen tai koskee viranomaisia itseään.
Kun poliisi saa tietoonsa konkreettisen väitteen rikoksesta, sen toimintaa ohjaa esitutkintalaki. Esitutkinnan aloittaminen ei ole palkinto uskottavasta kertomuksesta eikä rangaistus epäuskottavasta, vaan menettelyllinen velvollisuus, joka aktivoituu, kun syytä epäillä -kynnys ylittyy.
”syytä epäillä” -kynnys on matala. Se ylittyy pääsääntöisesti silloin, kun asianosainen kertoo ajallisesti ja asiallisesti yksilöidyn tapahtumaketjun. Arvio kertomuksen lopullisesta uskottavuudesta tai näytön riittävyydestä kuuluu esitutkintaan ja syyteharkintaan, ei poliisin esikäsittelyyn.
Taustatilanne: turvakoti ja rikosilmoitus
Tammikuussa 2024 hakeuduin turvakotiin. Kyse ei ollut kevyestä tai impulsiivisesta ratkaisusta, vaan turvallisuustoimesta tilanteessa, jossa koettu lähisuhdeväkivalta ja sen eskaloituminen olivat muodostuneet kestämättömiksi. Turvakotiin hakeutuminen on suomalaisessa viranomaisjärjestelmässä tunnistettu indikaattori vakavasta väkivallan riskistä.
Maaliskuussa 2024 tein rikosilmoituksen lähisuhdeväkivallasta. Ilmoitus sisälsi yksilöidyn tapahtumaketjun sekä kirjallista todistusaineistoa. Kyse ei ollut yksittäisestä väitteestä, vaan kokonaisuudesta, jossa väkivallan muodot, kesto ja vaikutukset oli kuvattu yksityiskohtaisesti.
Tässä vaiheessa poliisiviranomaisen velvollisuudet eivät olleet abstrakteja tai tulkinnanvaraisia.
Poliisin viestintä ja ennakkoasenteet
Poliisiviranomaisen puolueettomuutta ei arvioida vain päätösten lopputuloksista, vaan myös menettelystä ja viestinnästä. Useissa saamissani tutkinnanjohtajien sähköposteissa painottuu viestintätapa, jossa asiaa käsitellään jo lähtökohtaisesti esikäsittelyyn rajaavana, ei selvitettävänä.
Alla oleva poliisin sähköposti on tästä konkreettinen esimerkki. Siinä rikosilmoituksen käsittelyä kuvataan edelleen harkinnanvaraisena vielä 28.4.2024, eli noin kuukausi lähisuhdeväkivaltaa koskevan rikosilmoituksen tekemisen jälkeen, vaikka ilmoitus oli yksityiskohtainen, ajallisesti yksilöity ja koski virallisen syytteen alaista tekoa.
Kyse oli virallisen syytteen alaisesta teosta ja yksityiskohtaisesta ilmoituksesta, jolloin syytä epäillä -kynnys oli jo ylittynyt.
4.9.2024: Lähisuhdeväkivaltailmoitus edelleen esikäsittelyssä. Poliisin mukaan syytä epäillä -kynnyksen arviointi on yhä kesken, vaikka kyse on virallisen syytteen alaisesta teosta.
Poliisin mukaan syytä epäillä -kynnyksen arviointi on yhä kesken, vaikka kyse on virallisen syytteen alaisesta teosta.
Viestien sävy ja sisältö osoittavat ennakko-oletusta, jonka mukaan syytä epäillä -kynnys ei ylity, vaikka yksilöity tapahtumaketju ja kirjallinen aineisto oli toimitettu. Tällainen viestintä ei ole neutraalia, vaan ohjaa asian käsittelyä jo varhaisessa vaiheessa poispäin esitutkinnasta.
Tämä heikentää luottamusta poliisin objektiivisuuteen ja täyttää hallintolain tarkoittaman esteellisyyden tunnusmerkkejä ainakin ulkoisen arvioinnin näkökulmasta.
Rikosilmoituksen sulkeminen ilman esitutkintaa
Poliisi sulki lähisuhdeväkivaltaa koskevan rikosilmoituksen ilman esitutkintaa.
Poliisille toimitettu kattava, kirjallinen ja objektiivinen aineisto osoitti, että syytä epäillä -kynnys ylittyi. Aineisto sisälsi ajallisesti yksilöidyn tapahtumakuvauksen sekä useita kirjallisia dokumentteja, eikä kyse ollut pelkästään subjektiivisesta kertomuksesta.
Helmikuu 2025: Poliisi katsoi, ettei asiassa ole syytä epäillä rikosta, ja päätti olla aloittamatta esitutkintaa. Päätös tehtiin esikäsittelyvaiheessa.
Perusteluissa viitattiin sosiaaliviranomaisen näkemykseen, vaikka poliisi oli tietoinen kyseisen viranomaisen menettelyssä ilmenneistä puutteista, joista olin toimittanut kirjallista aineistoa. Sosiaaliviranomaisen arvio ohitti poliisille toimitetun laajan kirjallisen todistusaineiston, eikä ristiriitaa viranomaisarvioiden välillä selvitetty.
Käytännössä tämä merkitsi sitä, että näytön riittävyyttä arvioitiin esikäsittelyvaiheessa, vaikka esitutkinnan tarkoituksena on esitutkintalain mukaan selvittää, onko rikos tapahtunut ja ketä siitä on syytä epäillä. Näytön arviointi ja ristiriitaisten viranomaisnäkemysten punninta tehtiin tai jätettiin tekemättä ennen esitutkintaa, ei sen aikana.
Poliisin esikäsittely lähisuhdeväkivallassa ja todistusaineiston ristiriitainen arviointi
Poliisin menettely ei rajoittunut yksittäisiin viivästyksiin, vaan muodostui jatkuvaksi passiiviseksi tilaksi, jossa asia pidettiin esikäsittelyssä tai avoimena ilman etenemistä, vaikka uutta ja olennaista aineistoa toimitettiin toistuvasti.
Elokuussa 2024 poliisi viittasi esikäsittelyn keskeneräisyyteen ja siihen, että esitutkinnan aloittamista arvioidaan myöhemmin. Samalla viestinnässä korostui sävy, jossa toimitetun aineiston määrää ja laajuutta käsiteltiin vähättelevästi, eikä sen sisältöön otettu kantaa. Olennaista ei ollut se, mitä aineisto osoitti, vaan se, että arviointia siirrettiin eteenpäin.
Rikosilmoitukseen liitettiin useaan otteeseen laajaa kirjallista todistusaineistoa, mutta tästä huolimatta asian käsittely ei edennyt esitutkintaan, vaan jäi toistuvasti harkintaan ja odottamaan.
Poliisin menettelyssä korostuu myös sisäinen ristiriita suhteessa toimitettuun todistusaineistoon. Poliisi on viestinnässään nimenomaisesti todennut, että asiassa on toimitettu huomattava määrä todistusaineistoa, alkuperäisen rikosilmoituksen liitteinä noin 1,5 gigatavua. Tästä huolimatta poliisi ei katsonut syytä epäillä -kynnyksen ylittyneen eikä aloittanut esitutkintaa.
Tämä asettaa poliisin perustelut ongelmalliseen valoon: jos aineistoa pidetään määrällisesti ja sisällöllisesti huomattavana, mutta sitä ei kuitenkaan arvioida riittäväksi esitutkinnan aloittamiseen, jää epäselväksi, millä perusteella syytä epäillä -kynnystä on tosiasiallisesti sovellettu. Näin ollen aineiston laajuus ja merkitys on tunnistettu, mutta sen vaikutus esitutkintakynnyksen arviointiin on sivuutettu.
Ilmoittamiskäytäntöjen epäjohdonmukaisuus
Poliisin menettelyn epäjohdonmukaisuus korostuu, kun rinnastetaan kaksi samanaikaisesti esikäsittelyssä ollutta asiaa. Minusta tehty rikosilmoitus kunnianloukkausasiassa oli tehty maaliskuussa 2025 ja oli elokuussa 2025 edelleen esikäsittelyssä. Tästä huolimatta poliisi ilmoitti minulle asiasta sähköpostitse 5.8.2025, mikä perustui epäillyn oikeuteen saada tieto itseään koskevasta rikosasiasta.
Samaan aikaan poliisi ei ilmoittanut vastapuolelle siitä, että lähisuhdeväkivaltaa koskeva rikosilmoitus oli avattu uudelleen 3.3.2025, vaikka vastapuoli oli ollut siinä asiassa epäilty. Poliisi perusteli ilmoittamatta jättämistä sillä, että asia oli esikäsittelyssä.
Näin ollen poliisi sovelsi ilmoittamiskäytäntöä eri tavoin kahdessa rinnakkaisessa ja samassa vaiheessa olleessa asiassa. Tämä johti tilanteeseen, jossa osapuolten tietoisuus asian tilasta oli epäsymmetrinen samaan aikaan, kun asia kytkeytyi käynnissä olevaan oikeudelliseen prosessiin. Menettely herättää kysymyksiä poliisin tasapuolisuudesta ja johdonmukaisuudesta.
Lastensuojelu tiesi – mutta ei puuttunut. Poliisi vetäytyi vastuusta
Syyskuussa 2025 poliisi perusteli omaa passiivisuuttaan lastensuojeluviranomaisen tekemällä olosuhdeselvityksellä, vaikka kyseinen selvitys oli tehty eri tarkoitusta varten eikä se ollut rikosoikeudellinen arvio. Poliisi nojasi toisen viranomaisen näkemykseen sen sijaan, että olisi itse arvioinut rikosilmoituksessa esitettyä aineistoa esitutkintalain edellyttämällä tavalla.
Poliisi viittasi myös lastensuojelun asiakkuuteen ja totesi, ettei lastensuojeluilmoitusta ollut tarpeen tehdä, koska asiassa ei ollut toimitettu sellaista tietoa, joka ei olisi jo lastensuojelun tiedossa.
Tämä perustelu on ongelmallinen. Olin nimenomaisesti tuonut poliisin tietoon, että lastensuojelu ei ollut puuttunut tilanteeseen suojelevalla tavalla, vaikka olin toimittanut kirjallisia todisteita. Poliisi oli tietoinen lastensuojelun menettelyssä ilmenneistä puutteista, mutta tästä huolimatta se nojasi lastensuojelun näkemykseen ja kieltäytyi tekemästä lastensuojeluilmoitusta.
Poliisi on itsenäinen, ihmisiä suojeleva viranomainen. Sen velvollisuus ei lakkaa sillä perusteella, että toinen viranomainen on asiasta tietoinen tai että asia kuuluu toisen viranomaisen toimivaltaan. Poliisi ei voi vetäytyä vastuustaan tai piiloutua lastensuojelun mielipiteen taakse silloin, kun esille tuodaan tietoa siitä, ettei suojelutoimia ole tosiasiallisesti toteutettu.
Poliisi vetosi lastensuojelun asiakkuuteen ja olosuhdeselvitykseen perustellessaan sitä, ettei se tehnyt lastensuojeluilmoitusta tai ryhtynyt toimenpiteisiin.
Asian avoimeksi jättäminen ilman ratkaisua
Lokakuussa 2025 poliisi vahvisti vastaanottaneensa uuden laajan aineiston ja liittäneensä sen rikosilmoitukseen. Samalla poliisi kuitenkin totesi, että asia otetaan huomioon jos ja kun esikäsittely joskus aloitetaan.
Tässä vaiheessa poliisi ei edelleenkään ottanut kantaa siihen, ylittyykö syytä epäillä -kynnys, vaan piti asian avoimena ilman määräaikaa tai konkreettisia jatkotoimia. Uuden aineiston vastaanottaminen ei johtanut arvioon, päätökseen tai esitutkinnan aloittamiseen, vaan asian käsittely jäi edelleen odottavaan tilaan.
Lokakuussa 2025 poliisi vastaanotti uutta laajaa aineistoa ja liitti sen rikosilmoitukseen, mutta totesi, että asia arvioidaan vasta, jos ja kun esikäsittely aloitetaan.
Kun asiasta esitettiin täsmällisiä ja yksiselitteisiä kysymyksiä – onko esitutkinta aloitettu, onko tehty lastensuojeluilmoitus ja kuka vastaa asiasta esteellisyyden jälkeen – vastaukset osoittivat, että:
– esitutkintaa ei ollut aloitettu
– lastensuojeluilmoitusta ei ollut tehty
– asiaa ei ollut siirretty uudelle tutkinnanjohtajalle esteellisyyden jälkeen
Näin ollen vastuu ei siirtynyt eteenpäin, mutta myöskään yksikään viranomainen ei ottanut asiaa aktiivisesti käsiteltäväkseen. Asia jäi avoimeen tilaan ilman selkeää vastuunkantoa tai jatkotoimia.
Riialin rooli: virheellinen päätös, esihenkilöasema ja vastuun peittely
Helmikuussa 2025 rikosylikomisario Jari Riiali sulki lähisuhdeväkivaltaa koskevan rikosilmoituksen esikäsittelyssä ilman esitutkintaa. Päätös perustui sosiaaliviranomaisen näkemykseen sekä arvioon väitteiden ”subjektiivisuudesta”, vaikka poliisille oli toimitettu laaja, kirjallinen ja objektiivinen aineisto.
Riiali toimii tutkinnanjohtaja Markku Kukon esihenkilönä. Tästä huolimatta Riiali ei ryhtynyt korjaamaan helmikuussa 2025 tehtyä virheellistä päätöstä eikä suostunut ilmoittamaan käräjäoikeudelle, että kyseinen päätös oli ollut virheellinen ja että asia oli avattu uudelleen 3.3.2025 eri diaarinumerolla.
Sen sijaan Riiali antoi ymmärtää, että asia olisi ollut koko ajan avoinna, vaikka helmikuussa 2025 tehty päätös oli erillinen, lopullinen ja eri diaarinumerolla tehty esitutkinnan päättämispäätös. Juuri tätä päätöstä käytettiin minua vastaan oikeudellisessa prosessissa.
Menettelyssä on olennaista, että:
- Riiali teki alkuperäisen esitutkinnan lopettamispäätöksen
- Riiali toimii päätöksentekoon osallistuneen tutkinnanjohtajan esihenkilönä
- Riiali kieltäytyi korjaamasta tai oikaisemasta virhettä suhteessa käräjäoikeuteen
- Riiali esitti asian tilan tavalla, joka hämärsi kahden eri diaarinumerolla tehdyn päätöksen välisen eron
Kyse ei ole yksittäisestä virheestä, vaan rakenteellisesta tilanteesta, jossa virheellinen päätös jätettiin voimaan, ja sen seuraukset ulotettiin oikeusprosessiin ilman, että viranomainen kantoi vastuuta omasta menettelystään.
Sama viranomainen, joka oli mukana aiemmassa virheellisessä ratkaisussa, arvioi esteellisyytensä itse eikä oikaissut käräjäoikeudelle annettua tietoa.
Kun tutkinnanjohtajan menettelyä koskien on tehty esteellisyysväite, se on ratkaistu siten, että tutkinnanjohtajan esimies toteaa alaisensa esteettömäksi, nojautuen siihen, että virkamies arvioi itse esteellisyytensä ja että aiemmat päätökset eivät tee virkamiestä esteelliseksi myöhemmissä asioissa.
Menettely on muodollisesti sallittu, mutta oikeusturvan kannalta ongelmallinen. Esteellisyyssäännösten tarkoitus ei ole suojata viranomaista, vaan turvata asianosaisen luottamus puolueettomaan käsittelyyn. Kun sama viranomainen arvioi itse oman esteettömyytensä, eikä asiaa siirretä aidosti ulkopuolisen tahon ratkaistavaksi, jää tämä tarkoitus toteutumatta.
Menettely kokonaisuutena arvioituna
Kokonaisuutena poliisin toiminta näyttäytyy menettelynä, jossa uutta aineistoa vastaanotetaan, mutta sitä ei arvioida, esikäsittelyä jatketaan ilman aikarajaa, ja harkintavaltaan vedotaan ilman konkreettisia perusteluja.
Asiaa ei ratkaista, mutta sitä ei myöskään siirretä eteenpäin. Vastuu siirtyy tosiasiallisesti, mutta muodollisesti sitä ei luovuteta. Tämä luo tilanteen, jossa rikosilmoitus on olemassa, mutta sitä ei käsitellä esitutkintalain tarkoittamalla tavalla.
Kyse ei ole yksittäisestä viivästyksestä tai resurssikysymyksestä, vaan toimintatavasta, jossa rikosilmoitus pidetään avoimessa tilassa ilman tutkintaa ja ilman päätöstä, vaikka syytä epäillä -kynnystä koskeva arvio olisi tullut tehdä jo aiemmin.
Miksi tämä on oikeusturvaongelma
Juuri poliisin esikäsittely lähisuhdeväkivallassa määrittää, syntyykö asianosaiselle todellinen mahdollisuus oikeusturvaan.
Esitutkintalain mukaan esitutkinnan tarkoituksena on selvittää, onko rikos tapahtunut ja ketä siitä on syytä epäillä. Tässä asiassa näytön arviointi, viranomaislausuntojen punninta ja ristiriitojen selvittäminen tehtiin tai jätettiin tekemättä ennen esitutkintaa, ei sen aikana.
Kun asia jätetään pysyvästi esikäsittelyyn, asianosaiselle ei synny:
- tutkintapäätöstä, johon voisi hakea muutosta
- esitutkintaa, jossa aineistoa arvioitaisiin objektiivisesti
- selkeää vastuullista viranomaista
Tämä menettely heikentää luottamusta viranomaisen puolueettomuuteen ja vaarantaa oikeusturvan, vaikka yksittäinen vastaus tai sähköposti muodollisesti noudattaisikin lakia.
Vastuun siirtäminen ja asian pysähtyminen
Poliisin vastauksissa toistuu kaava:
- toimita lisää selvitystä
- tee uusi rikosilmoitus
- kanna laillisuusvalvojalle
Tämä vastuun siirtäminen ei yksittäistapauksessa välttämättä riko lakia, mutta kokonaisuutena se osoittaa, että esikäsittelystä on muodostunut pysäytysvaihe, jossa asia ei etene esitutkintaan eikä ratkea, vaan jää roikkumaan.
Erityisen ongelmallista tämä on lähisuhdeväkivaltaa koskevassa asiakokonaisuudessa, jossa viranomaisilla on myös velvollisuus riskinarviointiin ja suojelutoimien arviointiin, ei vain passiiviseen harkintaan.ä on lähisuhdeväkivaltaa koskevassa asiakokonaisuudessa, jossa viranomaisilla on myös velvollisuus riskinarviointiin ja suojelutoimien arviointiin, ei vain passiiviseen harkintaan.
Tällä viikolla sain asiassa jälleen vastauksen tutkinnanjohtaja Markku Kukolta. Vastauksessaan hän totesi, ettei poliisipäällikkö Risto Lammi käsittele tällaisia asioita, huolimatta siitä, että olin nimenomaisesti pyytänyt poliisipäällikköä ottamaan asian henkilökohtaisesti haltuunsa sen varmistamiseksi, että asia käsitellään lainmukaisesti, puolueettomasti ja viipymättä.
Olen lisäksi kahdesti pyytänyt asian siirtämistä toiselle poliisilaitokselle. Näihin pyyntöihin ei ole annettu lainkaan vastausta.
Yhteenveto – poliisin esikäsittely voi estää oikeusturvan toteutumisen
Tämä kirjoitus ei ole kannanotto poliisia vastaan, vaan dokumentoitu kuvaus poliisin esikäsittelystä ja siinä ilmenevistä laiminlyönneistä, jossa asia ei etene, virheitä ei korjata ja vastuu siirtyy jatkuvasti eteenpäin.
Tämä ei ole mielipide.
Tämä ei ole tunne.
Tämä on asiakirjoihin perustuva kokonaisuus.
Kokonaisuus osoittaa, että poliisin esikäsittely lähisuhdeväkivallassa voi käytännössä estää asian etenemisen ilman varsinaista tutkintaa.