Oikeusvaltio ja lähisuhdeväkivalta ovat oikeusturvakysymys

Oikeusvaltio ja lähisuhdeväkivalta liittyvät olennaisesti toisiinsa silloin, kun tarkastellaan väkivallan uhrin oikeusturvaa ja viranomaisten vastuuta. Jos lähisuhdeväkivallasta ilmoitetaan, mutta tekoja ei tutkita asianmukaisesti, virheellinen viranomaistieto siirtyy eteenpäin tai vastuu kokonaisuuden selvittämisestä hajautuu, kysymys ei koske enää vain yksittäistä viranomaisratkaisua vaan oikeusvaltion toimintakykyä.

Olen lähettänyt 27.8.2026 Tasavallan presidentille, tasavallan presidentin puolisolle sekä Tasavallan presidentin kanslialle jatkokirjeen, jossa käsittelen naisiin kohdistuvaa lähisuhdeväkivaltaa, viranomaisten oikeusturvavastuuta, virheellisen viranomaistiedon ketjuuntumista sekä rakenteellisen korruption kaltaisten ilmiöiden tunnistamista Suomessa.

Kirjeeni ei koske ainoastaan omaa tilannettani.

Se perustuu myös siihen, mitä olen kohdannut tehdessäni vapaaehtoistyötä Kansalaisen oikeusturvaa edistävä yhdistys KOT ry:ssä, sekä kaikkiin niihin kymmeniin yhteydenottoihin, joita olen saanut Jenni Aarnivalo – Näen rakenteet kaaoksessa -Facebook sivuni kautta.

Eri ihmisten viranomaisprosesseissa toistuvat samankaltaiset kysymykset:

• Miten virheellinen viranomaistieto siirtyy viranomaiselta toiselle?
• Miksi alkuperäistä näyttöä ei aina arvioida itsenäisesti?
• Kuka vastaa virheen korjaamisesta?

Ja ennen kaikkea: kuka tutkii koko viranomaisketjun silloin, kun ongelma ei muodostu yhdestä päätöksestä vaan useiden viranomaisten peräkkäisistä toimista?

Oikeusvaltio ja lähisuhdeväkivalta ovat oikeusturvakysymys

Naisiin kohdistuva lähisuhdeväkivalta ei ole marginaalinen ilmiö. Se on vakava yhteiskunnallinen ja ihmisoikeudellinen ongelma.

Väkivallan uhrin oikeusturva riippuu olennaisesti siitä, voiko hän luottaa siihen, että hänen kertomansa otetaan vakavasti, tapahtumat selvitetään asianmukaisesti ja viranomaiset ryhtyvät tarvittaviin suojaaviin toimiin.

Viranomaisen passiivisuus ei tällaisessa tilanteessa ole neutraalia.

Jos väkivallasta ilmoitetaan, mutta tekoja ei tutkita tehokkaasti, väkivallan riskiä ei arvioida tai ilmoituksen tehneen henkilön luotettavuus asetetaan perusteettomasti kyseenalaiseksi, seurauksena voi olla paitsi oikeusturvan menetys myös väkivallan jatkuminen.

Erityisen vakava ongelma syntyy silloin, jos huomio siirtyy ilmoitetuista teoista väkivallasta kertovan henkilön persoonaan, käyttäytymiseen, mielenterveyteen tai viestintätapaan.

Hän voi alkaa näyttäytyä viranomaisille esimerkiksi:

• konfliktin aiheuttajana
• yhteistyökyvyttömänä
• viranomaisia kuormittavana
• epäluotettavana
• epävakaana
• henkilönä, joka ei hyväksy aikaisempia ratkaisuja.

Samaan aikaan alkuperäiset väkivaltaa koskevat kysymykset voivat jäädä selvittämättä.

Oikeusvaltio ja lähisuhdeväkivalta kytkeytyvät tässä suoraan toisiinsa: oikeusturvan on toteuduttava myös silloin, kun väkivallasta kertovan henkilön toimintaa tai luotettavuutta ryhdytään arvioimaan.

Kun avun hakemisesta muodostuu kehäpäätelmä

Olen kuvannut kirjeessäni ilmiötä kehäpäätelmänä.

Se voi edetä esimerkiksi näin:

1. Henkilö ilmoittaa väkivallasta ja pyytää apua.
2. Ilmoitettuja tekoja ei tutkita riittävästi tai asiaa tarkastellaan ensisijaisesti huoltoriitana.
3. Henkilö toimittaa lisää näyttöä ja yrittää korjata virheellisiä tietoja.
4. Yhteydenottojen määrä tai voimakkuus tulkitaan hänen luotettavuuttaan heikentäväksi.
5. Aikaisempi viranomaiskäsitys vahvistuu.
6. Alkuperäinen väkivaltaa koskeva kysymys jää edelleen selvittämättä.

Tällaisessa rakenteessa avun hakeminen voi paradoksaalisesti alkaa heikentää avunhakijan asemaa.

Mitä enemmän henkilö yrittää saada alkuperäiset tapahtumat tutkituiksi ja virheelliset tiedot korjatuiksi, sitä enemmän hänen omaa toimintaansa voidaan alkaa arvioida ongelmana.

Silloin huomio ei enää kohdistu ensisijaisesti siihen, mitä tapahtui, vaan siihen, millainen henkilö vaatii tapahtumien selvittämistä.

Virheellinen viranomaistieto voi ketjuuntua

Yksi keskeisimmistä oikeusturvakysymyksistä liittyy virheellisen tai puutteellisen viranomaistiedon ketjuuntumiseen.

Oman asiakirja-aineistoni perusteella olen joutunut seuraamaan tilannetta, jossa ensimmäinen virheellinen tai puutteellinen viranomaisarvio on muodostanut lähtötiedon seuraavalle viranomaiselle.

Myöhemmät viranomaiset voivat tukeutua aikaisempaan arvioon ilman, että alkuperäistä näyttöä arvioidaan itsenäisesti uudelleen.

Kun sama tieto toistuu useissa viranomaisasiakirjoissa, sen asema voi vähitellen vahvistua.

Lopulta aikaisemmat viranomaisjohtopäätökset voivat saada jopa alkuperäistä todistusaineistoa suuremman painoarvon.

Kansalainen joutuu tällöin osoittamaan saman virheen uudelleen jokaisessa erillisessä prosessissa.

Samalla vastuu kokonaisuuden korjaamisesta voi hajautua niin monelle viranomaiselle, ettei kukaan käytännössä ota vastuuta koko tapahtumaketjun tutkimisesta.

Mitä useampi viranomainen on ehtinyt käyttää alkuperäistä tietoa, sitä vaikeammaksi sen korjaaminen voi muodostua.

Siksi olennaisin kysymys ei välttämättä ole:

Kuka teki ensimmäisen virheen?

Vaan:

Miksi virhettä ei korjata sen jälkeen, kun järjestelmälle on toimitettu sitä koskevaa asiakirjanäyttöä?

Oikeusvaltio ja lähisuhdeväkivalta muodostavat tässä erityisen vakavan yhdistelmän, sillä virheellinen tietopohja voi vaikuttaa paitsi yksittäiseen ratkaisuun myös siihen, miten myöhemmät viranomaiset arvioivat väkivaltaa ja sen riskejä.

Yhden viranomaisen muodostama narratiivi voi alkaa ohjata koko prosessia

Olen kohdannut vapaaehtoistyöni kautta myös muiden ihmisten viranomaisprosesseissa samankaltaisia oikeusturvakysymyksiä.

Niissä voi toistua rakenne, jossa yhden viranomaisen muodostama alkuperäinen narratiivi alkaa ohjata koko myöhempää viranomaisprosessia.

Kun tietty tulkinta on kerran kirjattu viranomaisasiakirjoihin, seuraavat viranomaiset voivat tukeutua siihen sen sijaan, että ne arvioisivat alkuperäistä aineistoa itsenäisesti.

Tämä voi koskea esimerkiksi:

• poliisia
• sosiaalihuoltoa
• lastensuojelua
• terveydenhuoltoa
• olosuhdeselvityksiä
• tuomioistuimessa käytettävää aineistoa.

Asiakirjatodisteet, vastanäyttö ja myöhemmät korjauspyynnöt voidaan tämän jälkeen tulkita jo muodostetun narratiivin kautta.

Jos henkilö on kerran määritelty esimerkiksi konfliktin aiheuttajaksi, myös hänen yrityksensä korjata virheellistä tietoa voidaan nähdä tämän määritelmän vahvistajana.

Näin aikaisempi tulkinta alkaa ohjata myöhempää tulkintaa.

Oikeusvaltio ja lähisuhdeväkivalta kohtaavat juuri tässä kysymyksessä: kykeneekö järjestelmä arvioimaan väkivallasta tehtyjä ilmoituksia itsenäisesti myös silloin, kun aikaisempi viranomaiskäsitys on jo ehtinyt muodostua?

Jokaisen toimivaltaisen viranomaisen tulisi kuitenkin arvioida toimivaltaansa kuuluva asia itsenäisesti, puolueettomasti ja riittävän selvityksen perusteella.

Jokaisen toimivaltaisen viranomaisen tulisi kuitenkin arvioida toimivaltaansa kuuluva asia itsenäisesti, puolueettomasti ja riittävän selvityksen perusteella.

Aikaisemman viranomaisen kirjaus ei itsessään poista myöhemmän viranomaisen vastuuta oman ratkaisunsa asianmukaisesta selvittämisestä ja perustelemisesta.

Milloin yksittäisistä virheistä tulee rakenteellinen oikeusturvaongelma?

En väitä, että jokainen viranomaisesta esitetty arvostelu olisi perusteltu tai että jokainen yksittäinen tapaus osoittaisi viranomaisen toimineen väärin.

Tällaiset johtopäätökset edellyttävät asiakirjoihin perustuvaa tapauskohtaista arviointia.

Huolestuttavaa on kuitenkin se, jos eri viranomaisprosesseissa alkaa toistua samanlaisia rakenteita:

• väkivallasta kertova henkilö määritellään konfliktin aiheuttajaksi
• lähisuhdeväkivaltaa käsitellään ensisijaisesti huoltoriitana
• huomio kohdistuu ilmoittajan käyttäytymiseen alkuperäisten tekojen sijasta
• yhden viranomaisen muodostama narratiivi ohjaa myöhempää päätöksentekoa
• viranomaiset tukeutuvat toistensa kirjauksiin tarkistamatta niiden alkuperää
• asiakirjoilla osoitettuja ristiriitoja ei käsitellä
• alkuperäistä näkemystä vastaan puhuva aineisto sivuutetaan
• virheellistä tietoa ei korjata kirjallisesta näytöstä huolimatta
• kokonaisuutta tarkastellaan toisistaan irrallisina tapahtumina
• kukaan ei arvioi eri viranomaisten toiminnan yhteisvaikutusta.

Kun samanlaiset rakenteet toistuvat eri viranomaisprosesseissa ja eri puolilla Suomea, on perusteltua kysyä, onko kyse enää vain toisistaan riippumattomista yksittäisistä virheistä.

Vai onko kyse laajemmasta rakenteellisesta oikeusturvaongelmasta?

Kun oikeusvaltio ja lähisuhdeväkivalta asetetaan samaan tarkasteluun, olennaista on arvioida yksittäisten ratkaisujen lisäksi sitä, miten koko viranomaisketju vaikuttaa väkivallan uhrin oikeusturvaan.

Mitä tarkoitan rakenteellisen korruption kaltaisella ilmiöllä?

Kirjeessäni käytän käsitettä rakenteellisen korruption kaltainen ilmiö.

En tarkoita sillä väitettä siitä, että yksittäiset virkamiehet olisivat ottaneet vastaan lahjuksia.

Tarkoitan toimintatapaa, jossa järjestelmän sisäinen etu voi alkaa syrjäyttää avoimuuden, puolueettomuuden, lainmukaisuuden ja kansalaisen oikeusturvan.

Tällainen ilmiö voi tulla näkyväksi esimerkiksi silloin, kun:

• aikaisempaa virhettä ei haluta tunnustaa sen seurausten vuoksi
• oman organisaation tai kollegan toimintaa arvioidaan eri tavalla kuin ulkopuolisen henkilön toimintaa
• valvonta jää muodolliseksi
• asiakirjoilla yksilöityihin ristiriitoihin ei vastata
• viranomaiset käyttävät toistensa puutteellisia arvioita uusien päätösten perustana
• osoitettuja virheitä ei korjata
• virheellisen tiedon vastaanottaneille tahoille ei ilmoiteta korjauksista
• vastuu hajautuu niin laajalle, ettei kukaan tosiasiallisesti vastaa kokonaisuuden tutkimisesta.

Ratkaiseva kysymys kuuluu:

Käytetäänkö julkista valtaa lain ja kansalaisen oikeusturvan toteuttamiseen vai oman organisaation, sen virkamiesten ja aikaisempien ratkaisujen suojaamiseen?

Asiakirjat eivät muutu mielikuviksi sillä, että niitä kutsutaan mielikuviksi

Oikeusturvan kannalta merkitystä on myös sillä, miten viranomaiset kuvaavat kansalaista ja hänen toimittamaansa aineistoa.

Omassa asiassani viranomaiset ja valvontatahot ovat käyttäneet ilmauksia, joissa asiakirjoihin perustuvia väitteitäni on kuvattu esimerkiksi subjektiiviseksi käsitykseksi, mielikuviksi tai yksilöimättömäksi kokonaisuudeksi.

Nämä ilmaisut ovat peräisin viranomaisten omista päätöksistä ja vastauksista.

Jos viranomainen katsoo, ettei jokin väite ole tullut näytetyksi, tämän pitäisi ilmetä ratkaisusta asiallisesti ja yksilöidysti perustellen.

Viranomaisen tehtävänä on arvioida esitettyä asiaa ja todistusaineistoa.

Alkuperäiset asiakirjat, viranomaispäätökset, päivämäärät, sähköpostit, lähetysvahvistukset ja viranomaisten omien asiakirjojen väliset ristiriidat eivät muutu mielikuviksi sillä perusteella, että niitä sellaisiksi kutsutaan.

Ratkaisevaa on, ovatko tapahtumat ja menettelyt todennettavissa alkuperäisistä asiakirjoista.

Jos ovat, viranomaisen tulee arvioida niiden sisältö ja merkitys sekä perustella, miksi se katsoo, etteivät ne osoita väitettyä tapahtumaa tai menettelyvirhettä.

Kuka tutkii koko viranomaisketjun?

Yksittäisen päätöksen arviointi ei aina riitä silloin, kun mahdollinen ongelma muodostuu useiden viranomaisten peräkkäisistä toimista.

Jos jokainen viranomainen tarkastelee vain omaa päätöstään ja omaa rajattua toimintaansa, kukaan ei välttämättä arvioi sitä, miten eri ratkaisut ovat vaikuttaneet toisiinsa.

Tällöin voi jäädä selvittämättä:

• mistä virheellinen tieto alun perin syntyi
• miten tieto siirtyi seuraavalle viranomaiselle
• missä vaiheessa siitä tuli virallisena pidetty lähtökohta
• mitä alkuperäistä näyttöä jäi arvioimatta
• miten tieto vaikutti myöhempiin päätöksiin
• kuka vastaa virheellisen tiedon korjaamisesta
• miten virheen vaikutukset poistetaan myöhemmistä asiakirjoista ja arvioinneista.

Oikeusvaltiossa viranomaisen ei pitäisi olla käytännössä oman toimintansa viimeinen ja ainoa arvioija silloin, kun kysymys koskee juuri kyseisen viranomaisen mahdollista laiminlyöntiä, esteellisyyttä, virheellistä päätöstä tai rikosoikeudellista vastuuta.

Muodollinen toimivallanjako ei yksin ratkaise ongelmaa, jos tosiasiallinen arviointi jää saman viranomaisketjun sisäiseksi itsevalvonnaksi.

Oikeusturva ei saa riippua julkisuudesta

Vuoden 2026 aikana Suomessa on käyty julkista keskustelua poliisin voimankäytöstä ja poliisitoiminnan valvonnasta.

Kun viranomaisen toiminta tallentuu videolle ja asia saa laajaa julkisuutta, organisaatio voi tunnistaa toiminnassaan vakavia ongelmia ja käynnistää sisäisen arvioinnin jo ennen rikosprosessin päättymistä.

Tämä on tärkeää.

Samalla on perusteltua kysyä:

Miksi vastaavaa järjestelmätason tarkastelua ei tehdä silloin, kun kyse on pitkäkestoisen lähisuhdeväkivallan tutkimatta jäämisestä, väkivallan riskinarvioinnin puuttumisesta, virheellisen tiedon ketjuuntumisesta tai uhrin luotettavuuden perusteettomasta kyseenalaistamisesta?

Väkivallan uhrin oikeusturva ei saa riippua siitä:

• tallentuuko tapahtuma videolle
• kiinnostuuko media asiasta
• syntyykö asian ympärille julkinen kohu
• pystyykö kansalainen saamaan tuekseen laajaa julkista painetta.

Oikeusvaltion tulee toimia myös silloin, kun tapahtumat eivät näy ulospäin ja kansalainen joutuu itse osoittamaan asiakirjoilla, ettei hänen ilmoituksiaan tai toimittamaansa näyttöä ole arvioitu asianmukaisesti.

Oikeusvaltio ja lähisuhdeväkivalta eivät saa muodostaa kysymystä, johon järjestelmä reagoi tehokkaasti vasta silloin, kun tapaus saa julkisuutta.

Viranomaisen arvosteleminen kuuluu oikeusvaltioon

Kansalaisella tulee olla oikeus:

• arvostella viranomaistoimintaa
• tehdä rikosilmoituksia
• vaatia virheiden korjaamista
• pyytää asiakirjoja
• tuoda esiin asiakirjaristiriitoja
• saattaa virkamiesten menettely valvontaviranomaisen arvioitavaksi.

Näiden oikeuksien käyttämistä ei pitäisi sellaisenaan tulkita osoitukseksi henkilön epäluotettavuudesta, häiriintyneisyydestä tai kyvyttömyydestä hyväksyä aikaisempia ratkaisuja.

Julkisen vallan vaientava vaikutus ei aina synny suorasta kiellosta.

Se voi syntyä myös silloin, jos kansalainen oppii, että jokainen uusi yhteydenotto, korjausvaatimus tai asiakirjoihin perustuva arvostelu voidaan tulkita häntä vastaan, mutta viranomaisten aikaisempia ratkaisuja vastaan puhuva aineisto ei johda niiden uudelleenarviointiin.

Jos väkivallan uhrit alkavat pelätä, että avun pyytäminen, rikosilmoituksen tekeminen tai viranomaisen arvosteleminen kääntyy heitä itseään vastaan, vakavia tekoja voi jäädä ilmoittamatta.

Silloin kyse ei ole enää vain yhden ihmisen kokemuksesta.

Kyse on oikeusvaltion uskottavuudesta.

Luottamus oikeusvaltioon vaikuttaa myös maanpuolustustahtoon

Olen ollut pitkään aktiivinen reserviläinen.

Suoritin naisten vapaaehtoisen asepalveluksen 18 vuotta sitten ja ylenin vääpeliksi jo 31-vuotiaana.

Olen pitänyt maanpuolustusta, yhteiskuntavastuuta ja Suomen turvallisuuden edistämistä tärkeänä osana omaa arvomaailmaani.

Oman yli kaksi ja puoli vuotta kestäneen viranomaisprosessini aikana luottamukseni Suomen valtioon ja sen viranomaisiin on kuitenkin heikentynyt vakavasti.

Kyse ei ole vain yksittäisestä kielteisestä päätöksestä.

Kyse on kokemuksesta, jossa asiakirjoilla osoitettuja virheitä ei ole korjattu, viranomaiset ovat tukeutuneet toistensa puutteellisiin arvioihin eivätkä järjestelmän omat valvontamekanismit ole palauttaneet luottamustani niiden toimintaan.

Tämä on saanut minut jopa harkitsemaan reservistä eroamista.

Maanpuolustustahto rakentuu viime kädessä luottamuksesta siihen valtioon ja oikeusjärjestykseen, jota kansalainen on valmis puolustamaan.

Jos kansalainen kokee, ettei sama valtio kykene suojelemaan häntä ja hänen lapsiaan, tutkimaan ilmoitettuja tekoja tai korjaamaan viranomaistensa asiakirjoilla osoitettuja virheitä, myös tämä luottamus voi murtua.

Olen saanut oman prosessini aikana myös asioita eteenpäin. Samalla olen opiskellut, selvittänyt ja oppinut valtavan paljon siitä, miten viranomaisprosessit, oikeusturvakeinot ja asiakirjanäyttö käytännössä toimivat. Se osaaminen, jonka jouduin alun perin rakentamaan oman oikeusturvani vuoksi, on vähitellen muuttunut myös keinoksi auttaa muita. Nykyään autan ihmisiä jäsentämään monimutkaisia viranomaisprosesseja, tunnistamaan olennaiset kysymykset ja kokoamaan oman asiansa mahdollisimman selkeästi ja dokumentoidusti. Tutustu palveluihini →

Kahdeksan kysymystä Suomen oikeusvaltiolle

Oikeusvaltio ja lähisuhdeväkivalta yhdistyvät näissä kysymyksissä ennen kaikkea siihen, miten väkivallan uhrin oikeusturva turvataan silloin, kun asia koskettaa useita viranomaisia ja useita peräkkäisiä päätöksiä.

Kirjeessäni esitän seuraavat järjestelmätason kysymykset:

1. Miten Suomessa estetään virheellisen viranomaistiedon siirtyminen viranomaiselta toiselle ja muuttuminen toistamisen kautta vähitellen virallisena pidetyksi totuudeksi?

2. Kenen vastuulla on virheellisen tietopohjan korjaaminen silloin, kun sama tieto on vaikuttanut useiden viranomaisten ja lopulta myös tuomioistuimen käytettävissä olleeseen aineistoon?

3. Miten varmistetaan, etteivät lähisuhdeväkivallasta ilmoittavan henkilön mielenterveyttä, käyttäytymistä tai viestintätapaa koskevat tulkinnat syrjäytä ilmoitettujen tekojen ja niitä koskevan todistusaineiston tutkimista?

4. Miten turvataan lähisuhdeväkivallan uhrien ja lasten oikeudet silloin, kun pitkäkestoinen väkivaltakokonaisuus pirstotaan erillisiksi tapahtumiksi tai sitä käsitellään ensisijaisesti huoltoriitana?

5. Miten poliisin ja syyttäjälaitoksen omaan toimintaan kohdistuvat rikosepäilyt tutkitaan aidosti riippumattomasti, puolueettomasti ja riittävään selvitykseen perustuen?

6. Miten varmistetaan, etteivät viranomaisten sisäinen valvonta ja toisistaan erilliset laillisuusvalvontaratkaisut johda tilanteeseen, jossa jokainen taho arvioi vain yksittäistä päätöstä mutta kukaan ei tutki koko viranomaisketjua ja sen yhteisvaikutuksia?

7. Miten estetään julkisen vallan tosiasiallisesti vaientava vaikutus silloin, kun kansalainen osoittaa viranomaisten virheitä alkuperäisillä asiakirjoilla ja vaatii niiden korjaamista?

8. Tarvitaanko Suomeen nykyistä riippumattomampi menettely useita viranomaisia koskevien virheketjujen, institutionaalisen itsepuolustuksen ja rakenteellisen korruption kaltaisten ilmiöiden tutkimiseksi?

Vahva oikeusvaltio kykenee tutkimaan myös omat virheensä

Oikeusvaltio ja lähisuhdeväkivalta eivät siten ole toisistaan erillisiä kysymyksiä. Uhrin mahdollisuus saada ilmoitetut teot asianmukaisesti selvitetyiksi kertoo samalla siitä, miten oikeusturva käytännössä toteutuu.

Suomessa luotetaan vahvasti viranomaisiin.

Se on suuri yhteiskunnallinen vahvuus.

Juuri tämän luottamuksen säilyttäminen edellyttää kuitenkin sitä, että viranomaisten toimintaa voidaan arvioida avoimesti myös silloin, kun kysymys koskee vakavia, pitkäkestoisia ja useisiin organisaatioihin ulottuvia mahdollisia virheitä.

Luottamus ei vahvistu sillä, että virheet kiistetään, niiden merkitystä vähätellään tai niitä tarkastellaan vain toisistaan irrallisina yksittäistapauksina.

Luottamus vahvistuu sillä, että:

• virheet tutkitaan riippumattomasti
• vastuu kohdennetaan
• virheellinen tieto korjataan
• virheen vaikutukset myöhempiin päätöksiin arvioidaan
• kansalaisen toimittama näyttö käsitellään asiallisesti
• viranomaiset kykenevät tarkastelemaan myös oman organisaationsa toimintaa kriittisesti.

Oikeusvaltio ei ole vahva siksi, ettei siinä tehtäisi virheitä.

Oikeusvaltio on vahva silloin, kun sillä on kyky ja rohkeus tunnistaa, selvittää ja korjata myös julkisen vallan omat virheet.

Myös silloin, kun niiden asianmukainen tutkiminen voi johtaa virkamiehen rikosoikeudellisen vastuun arviointiin.en asianmukainen tutkiminen voi johtaa virkamiehen rikosoikeudellisen vastuun arviointiin.

Lue koko kirje

Tämän kirjoituksen lopussa on luettavissa kokonaisuudessaan 27.8.2026 Tasavallan presidentille ja Tasavallan presidentin kanslialle lähettämäni jatkokirje:

Kirjeessä käsittelen tarkemmin edellä kuvattuja ilmiöitä, niiden yhteyttä omaan asiakirja-aineistooni sekä niitä järjestelmätason kysymyksiä, joihin toivon Suomessa avointa ja riippumatonta keskustelua.

Rajaus: Kirjoitus perustuu omaan kokemukseeni, käytettävissä olevaan asiakirja-aineistooni ja vapaaehtoistyössäni esiin nousseisiin oikeusturvakysymyksiin. Tässä kirjoituksessa esitetyt havainnot eivät sellaisenaan merkitse oikeudellista johtopäätöstä yksittäisen viranomaisen tai virkamiehen rikosoikeudellisesta vastuusta. Tällainen arvio edellyttää toimivaltaisen tahon tekemää riippumatonta ja asiakirjoihin perustuvaa tutkintaa.